keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Ymmärryksestä

Se tilanne, kun joudut yhtäkkiä puhumaan jollekin englantia. Mainitsemattakaan, että pitäisi puhua ruotsia. Tai ranskaa (jota allekirjoittanut on opiskellut peruskoulun hoteissa vuosikausia, mutta joka silti aiheuttaa lähinnä epätoivon älähdyksiä kun sitä pitäisi edes lukea). Tai jotain muuta kieltä, joka ei ole oma äidinkielesi ja jota et puhu päivittäin. Kun se tilanne tulee, kuinka tyhmäksi ja yksinkertaiseksi sitä itsensä kokeekaan ja kuinka paljon asioita jää sanomatta, koska ei osaa ilmaista niitä.
Ja toisaalta, kun joku puhuu esimerkiksi jalkapuolta englantia, kuinka helposti puhujaa tulee aliarvioitua. Aidon vuorovaikutuksen ylläpitäminenkin on niin ja näin, etenkin jos molemmat sohivat sanoja vähän sinnepäin.
Olen miettinyt, pääseekö tällaisella ajatusleikillä, jos ei nyt ihan ongelman ytimeen, niin ainakin vähän haistelemaan sitä, miltä esimerkiksi Valosta tuntuu kun hän kommunikoi. Asiaa olisi, mutta keinoja kertoa kaikkea ei, kenties?

Sitäkin on vaikea puhumattoman lapsen kohdalla selvittää, kuinka paljon hän ymmärtää. Itse väitän, että Valo ymmärtää suunnilleen kaiken arkipuheen. Ja perustan väitteeni hänen tavallaan reagoida kertomiini asioihin sekä siihen, miten hän auditiivisen askelluksen avulla kanssani keskustelee ja vastailee kysymyksiini.
Oma lukunsa ovat ne päivät, jolloin vastauksia ei tule ja mikään ei tunnu herättävän mitään vastakaikua. Päästään jännän äärelle arvuuttelemaan, eikö kädet toimi kunnolla (koska Valo käyttää niitä kommunikointiin) vai eikö ajatus kulje (epin/lääkityksen takia) tai onko kyse kenties molempien yhdistelmästä. Tai jostain ihan muusta. Ja silloin tulee välillä vastaan hetkiä, jolloin usko oman lapsen ymmärrykseen rapistuu ja tuntuu, että ei se mitään ymmärrä, hittovie.

Jälkeenpäin tietysti kaduttaa, jos omaa lasta tulee aliarvioitua. Jollain tapaa elämä on jatkuvaa peilaamista sen suhteen, ettei tulisi aliarvioitua omaa lastaan. Osaako ottaa esille ne asiat, jotka Valolla on mielen päällä? Tajuaako tarjota sellaisia juttuja, joista pikkumies olisi kiinnostunut? Normaali lapsi näkee jotain kiinnostavaa ja joko menee sen luo tutkimaan sitä tai osoittaa sitä ja kysyy lähimmältä aikuiselta kysymyksen huomioonsa liittyen. Valon kanssa elämä on (tämänkin suhteen) yhtä arvuuttelua. Ulkona kulkiessamme yritän arpoa, mitkä asiat olisi olennaista kertoa Valolle ympäristöstä. Kun tulemme työpäivän jälkeen kotiin, yritän arpoa, mitkä asiat päiväkotipäivässä oli tärkeitä ja jäi mieleen - haluaisiko Valo ehkä kertoa jonkin tietyn tapahtuman.

Arpomiskäytännön suurin ongelma on siinä, että se on melko riippuvaista arpojan sen hetkisestä viereystilasta. Ehkä itselleen pitää olla armollinenkin. On välillä pelottavaakin ajatella, kuinka iso vastuu meillä Valon vanhemmilla (ja muilla Valon lähellä olevilla ihmisillä) on siitä, miten hän pääsee kokemaan ja ymmärtämään maailmaa ja kuinka hyvin hänen ajatuksensa tulevat huomatuiksi ja puettua sanoiksi.

Parasta tässäkin asiassa ovat positiiviset yllätykset. Viikonloppuna leikimme mieheni ja Valon kanssa Valon huoneessa pehmolelulehmällä, joka sanoo "muu" mahasta painettaessa. Mieheni alkoi vitsailemaan Valolle: "Kuvittele, jos lehmä käyttäisi sun kommunikointikansiota, niin se valitsisi sieltä aina vaan vaihtoehdon "muu". Lehmä, haluutko valita arkipuuhan, leikkipuuhan vai muuta? "Muu." Lehmä, haluutko valita lelun, kirjan vai muun? "Muu." "
Valo rupesi nauramaan. Siis ymmärsi vitsin! Siinä hetkessä taas muistin ja ymmärsin, kuinka fiksu ja mahtava poika minulla onkaan. <3

6 kommenttia:

  1. Osaat hienosti kuvata ja pohtia elämää eritysen lapsen kanssa. Kiitos kauniista, avartavasta ja ajatuksia herättävästä blogista. Mukavaa pääsiäistä teidän koko perheelle!

    VastaaPoista
  2. Kiitos kehuista! Mukavia pääsiäispyhiä myös sinulle!

    VastaaPoista
  3. Ihana Valo! Pojalla on loistava huumorintaju!
    (Ihan tuli tuosta MUU:sta mieleen Fingerpori-vitsit, jotka eivät suinkaan avaudu kaikille...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Epäilemättä huumorintaju on perintöä äidiltä... ;)

      Poista
  4. ihana :) Muu! Ja voi että on tuota samaa asiaa tullut pohdittua. Meilläkin mennään välimaastossa; esinekommunikointi huonoin aikoina - suht normaali puhe parempina päivinä. ja välillä lisävaikeutusta hommaan tuo se, että kesken päivän olot muuttuvat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erityislapsen kanssa törmää aina siihen seinään, että mikään ei mene normaalisti. Jos lapsi osaa jotain, niin ei se osaa sitä samalla tavalla kuin yleensä lapsi osaa jotain. Se osaa, jos tietyt ehdot esim. voinnin kohdalla täyttyvät. No, kaipa tämä pätee meihin kaikkiin ihmisiin - neljänkymmenen asteen kuumeessa ei itsekään varmaan olisi pystyvimmillään ;) - mutta erityisen kanssa yleistilan vaihtelu on hiukka tiheämpää... Ja se on yksi tekijä, mikä tekee kaikesta niin haastavaa.

      Poista