sunnuntai 31. elokuuta 2014

Synninpäästö väsyneille äideille (ja iseille)

Let's face it: lapset ovat ärsyttäviä. Kiljuvat niin että tärykalvot vuotavat verta. Kun vedät tuntikausia hautuneen tagine -padan uunista ulos ja orgastisuutta lähentelevä tuoksu täyttää keittiön, ne rupeavat nyrpistelemään nenäänsä ja yökkäilemään. Ja mikä hemmetin vainu niillä on sen suhteen, että juuri kun olet saanut vessat kuurattua, lattiat imuroitua ja teekupposen haudutettua, niin istuttuasi alas ja avattuasi Khaled Hosseinin kirjanmerkin kohdalta, kuuluu makuuhuoneesta iloinen ja käskyttävä ääni, joka kertoo, että kullanmuru on herännyt päiväunilta...

Monesti ärsytyksen hetket ovat niitä hetkiä, jolloin on syystä tai toisesta väsynyt ja stressaantunut. Kun kaipasi hetken syvään hengittelyä ja hiljaisuutta, omaa tilaa, saakin kimppuunsa seuraa ja palvelua janoavat lapsensa. Vatutuskäyrän laskemiseen ei kuitenkaan aina riitä se, että ymmärtää, mistä miehisen ulokkeen kasvaminen otsaan kumpuaa. Siinä se tököttää joka tapauksessa. Vaihtoehtoina on joko vaikuttimensa ymmärtämisestä huolimatta kanavoida osa ärsyynnyksestä lapsiin tai olla aikuinen, nielaista kiukkunsa, ottaa naamalle kestohymy ja nyökkäillä höpötystulvalle tasaisin väliajoin. Molempia vaihtoehtoja on tullut harrastettua.

Valo saa ehkä raivoisimmat olotilat minussa aikaan öisin. Ihan sama herääkö se laulamaan iloisena, karjumaan kurkku suorana vai nitisemään tyytymättömyyttään - pakotettu valvominen keskellä parhainta uniaikaa on syvältä. Puoli tuntia vielä menee. Puolentoistatunnin kohdalla iskee epätoivo. Silloin tulee helposti valittua se ei-niin-aikuinen -polku ärsytyksen tunteiden ilmaisuun.

Valon kanssa turhauttaa muutenkin se, että ongelmat ja rutiinit jatkuvat samanlaisina vuodesta toiseen. Esikoisen kohdalla ne muuttuvat esikoisen kasvaessa. Äitinä oleminen ei helpota, mutta saa erilaisia sävyjä kunakin ikäkautena. Siihen, että vauvat ja pienet lapset kasvavat nopeasti, on olemassa syynsä. Nimittäin kuolaaminen, rattaiden työntely, vaipparalli, syöttämiset, juottamiset, pukemiset, riisumiset, potattamiset ja loputon "ugikuu" -ääntely ovat ihan jees kunhan lapsi kasvaa niistä jossain vaiheessa ulos.

Olen joskus miettinyt, että voisin nauhoittaa päivän puheeni nauhurille ja laittaa pyörimään Valon hoitotilanteissa. Valon hoitamisessa tarvitaan rutiineja ja samana toistuvia juttuja, jotta Valo pysyy niin sanotusti messissä eli ymmärtää, mitä tapahtuu ja hahmottaa päivän kulkua. Mutta äiti-ihmiselle se alkaa olla kolmen ja puolen vuoden jälkeen aika puuduttavaa, ne rutiinit kun eivät ihan kamalasti ole vauva-ajoista muuttuneet.

Saako ärsyttävälle lapselle suuttua? Saako ärsyttävälle monivammaiselle lapselle suuttua? Pakko saada! En suostu uskomaan, että maailmassa olisi yhtään äitiä tai isää, joka ei olisi menettänyt hermoja lapseensa, oli tämä sitten millainen tahansa. Ei kertakaikkiaan voi olla yhtään vanhempaa, joka ei olisi manannut sitä, että on mennyt pyöräyttämään mukulansa maailmaan. Suuttuminen on inhimillistä ja ehkä jopa tervettäkin. Lapselle, olkoon kuinka monivammainen tahansa, on varmaan myös hyvä näyttää, että a) jos olen ärsyttävä, tolla menee hermo ja b) hermo voi toisinaan mennä, mutta siitä pääsee yli, eikä se tarkoita, etteikö minua rakastettaisi.

Tätä mietti tänään iltarutiinien ääressä väsynyt äiti, jonka lapsi osaa hienosti sylkeä epilepsialääkkeet äidin naamalle, mutta joka ei missään nimessä voi sylkeä hammastahnoja lavuaariin, vaan valuttaa ne joka hemmetin ilta suupielestään äidin olkapäälle matkalla sänkyyn nukkumaan.



20 kommenttia:

  1. Mutta mielestäni on hyvä miettiä, mistä se suuttumus johtuu loppujen lopuksi. Monivammainen lapsi ei kuitenkaan tee mitään tahallaan kiusatakseen vanhempiaan kuten vauvatkaan eivät itke vain huvikseen. Ärsytystason noustessa on hyvä pyytää apua hetkeksi, että saa rauhoituttua vaikka vain kävelylenkin ajaksi tai että saa nukkua parinkin tunnin ajan.

    Jaksamista ja tsemppiä arkeenne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten tuonne alemmas on jo kommentoitukin, niin itse väitän, että monivammainenkin lapsi voi ärsyttää joskus tahallaan. Eivät he tyhmiä ole! Esim. Valo kyllä tietää, että hampaiden narskuttelu osuu ja uppoaa minuun, joten jos hänellä on tylsää tai hän ei muuten saa haluamaansa, hän kokeilee narskuttelua.

      Mutta olen samaa mieltä kanssasi siitä, että suuttumuksen syitä on hyvä tunnistaa ja oppia käsittelemään. Ei suuttumuksen kohteena saa ensisijaisesti toimia oma lapsi ja usein hermonsa menettämällä on jo hävinnyt koko tilanteen. Kuitenkin olen myös sitä mieltä, että kaikenlaiset tunteet ovat osa vanhemmuutta ja olisi mielestäni aika epäaitoa, jos olisi sellainen robotti, että ei ikinä ärsyyntyisi lapsestaan ja näyttäisi sitä hänelle.

      Poista
  2. Tosi hyvä teksti taas kerran. Näitä tulee myös mietittyä.. Vauva-taaperoaikaa on meillä takana nyt 8 vuotta ja yhä jatkuu. Aika usein tulee turtumus ja väsy ja tulevaisuus näyttäytyy vähän lohduttomana, ei mahda mitään! Viimeksi kesällä, kun pääsimme parisuhdelomalle (yöksi Helsinkiin :o) , tuli mieleeni karata omasta elämästäni. Jäädä unohduksiin ja jättää kaikki vastus, vastuu, hankaluus. Oli niin leppoisaa ja ihanaa, että aivan itketti. Mutta eihän sitä.. Ajatus vain houkutti.

    Vertaishalaus siis.

    Anu I

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilman erityistä tai ylipäätään ilman lapsia liikkeellä oleminen on ihanaa ja kummallista. Siitä, mikä on jollekulle arkipäivää, tulee itselle nautittavaa luksusta. Liikkuminen on helppoa, aikataulut joustaa ja saa tehdä juuri kuin itse haluaa. Kukapa ei sellaisesta nauttisi! Mutta toisaalta, onneksi meillä on vastapainona arkemme, jonain päivänä tämäkin on taakse jäänyttä elämää ja helppoa arkea osaa arvostaa varmasti valtavan paljon.

      Tsemppiä sisko! :)

      Poista
  3. Aikoinaan, hiukan ennen vuosituhannen vaihdetta, opiskelin lasten sairaanhoitajaksi. Meille vanha, viisas ja kovin kokenut kollega opetti, että kaikilta erityislapsilta pitää vaatia hiukan enemmän kuin ns.normaalilta lapselta! Täh? oli ensimmäinen reaktiomme. No hän hiukan avasi asiaa: kaikki erityislapset saavat erityistä huomiota vanhemmiltaan, sukulaisiltaan, päivähoidossa yms yms. Lapset, erityislapsetkaan eivät ole tyhmiä. Ihminen on luonteeltaan peruslaiska. Kukapa ei nauttisi siitä, että kaikki tehdään valmiiksi. Jos erityislapselta ei vaadi mitään, niin ei hän mitään opikaan. Jokaiselta pitää vaatia tietenkin jokaisen oman tason mukaan. Ei mitään älyttömyyksiä siis. Että Valo, alappas kävelemään... Mutta jos Valo osaa sylkeä lääkkeet, niin miksi hän ei oppisi sylkemään hammastahnaakin? Erityislapsetkin oppivat käyttämään hyväkseen muiden apua ja sitä, ettei heiltä vaadita ikäänkuin tarpeeksi. Mutta ongelmana vaan on se, ettei läheskään aina tiedetä, mitä kaikkea lapsi voi oppia. Sen löytää yrityksen ja erehdyksen kautta. Ja juuri niin, että herkällä korvalla kuuntelee ja katselee lasta. Seuraa, mitä hän oikeasti osaa. Ja siitä jalostaa eteenpäin sitä, mitä voi vaatia. Ihan pieni vauva ei itke turhaan. Mutta jo puolivuotias osaa käskyttää vanhempiaan omalla itkullaan. Niin miksipäs ei erityislapsikin... Toki itkua on monenlaista. Sekin pitää oppia kuulemaan, mikä on mitäkin itkua: oikea hätä, kipu, väsymys...ja äidin juoksuttaminen.

    Ja aivan varmasti saat synninpäästön! Sinulla on oikeus sinun omiin tunteisiin. Kunhan ne pysyy tunteina ja ajatuksina. Eikä kurjat tunteet siirry karmeiksi teoiksi.

    Voimia arkeen ja etenkin kurjiin hetkiin!
    lasten sh Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mari kommentista! Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että erityislapset tyytyvät usein passattavan rooliin ja tavallaan heidän oma toimintakykynsä eliminoidaan. Ei uskota siihen potentiaaliin, joka lapsessa on tai vaihtoehtoisesti ollaan liian laiskoja, jotta jaksettaisiin yrittää ja treenata taitoja esille. Juuri tässä ollaan sen filosofian ytimessä, jolla minä Valoa hoidan ja kohtelen - en halua hänen passivoituvan oman elämänsä sivustakatselijaksi vaan haluan rohkaista häntä käyttämään taitojaan kommunikoinnin ja muunkin saralla. Minulle on hurjan tärkeää, että Valo on oman elämänsä toimija, että hän saa onnistumisen kokemuksia ja tunteen siitä, että hän voi vaikuttaa elämäänsä.

      Poista
  4. Aivan ihana teksti, tuossa lopussa jo vähän naurahdin. Paljon voimia ja uusia yökkäreitä vaikka teidän arkeenne!!

    VastaaPoista
  5. ihana kirjoitus! :D Voin kertoa, että mä ainakin suutun. En edes kysy lupaa. Ärsyttää välillä niin, että pää meinaa räjähtää. Varsinkin tuo valikoiva osaaminen… "kun haluan uimaan osaan ottaa vaatteet pois. Mutta aamulla kun en halua lähteä kouluun, en osaa edes kättäni itse nostaa puettaessa".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisihan se nyt kumma, jos ei ärtyisi tyyppeihin, jotka asuvat 24/7 meidän kanssa.. Olivat sitten millaisia tyyppejä tahansa.

      Poista
  6. Kiitos todella hyvästä kirjoituksesta. Samaistun ja väitän, että minun sietokykyni on suoraan verrannollinen siihen kuinka kauan/syvästi olen saanut nukkua. Väsyneenä hermostun helpommin ja kun olo itsellä on virkeä, niin kestän miltein mitä tahansa!
    Myös sen olen huomannut, että "tyhmät" aikuiset ärsyttävät myös. Jos töissä osuu tielle paljon turhasta kiukuttelevia työkavereita, niin oma ärsytyskynnys on kovin matala. Ja yleensä kerron sen myös tai ainakin minusta huomaa sen...
    Tsemppiä!
    Sekä myöhästyneet onnittelut! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Väsymyksellä on taatusti suora yhteys. Luulen, että jopa virallisen lääketieteen edustajat hyväksyvät tämän.. :)
      Oi tyhmiä ihmisiä, niitä on maailma pullollaan.. :) Hyviä yöunia sinne, toivottavasti kohtaamiset on sitten helpompia!

      Kiitos onnitteluista, loppuupahan tämäkin elämä joskus kun hitaasti ja varmasti aika tikittää eteenpäin.. :) Nojoo, anteeksi masentava letkaus, tänään on vähän tämmöinen päivä...

      Poista
  7. Kyllä saa suuttua ja kyllä saa väsyä, kaikki äidit :).

    Ihanin osa kirjoituksessasi oli tuo viimeinen tahnanvaluttelu. Kirjoitat kyllä todella elämänmakuisesti!

    Voimia syyspäiviin!

    t: Sari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. Ja voimista! Mukavaa syksyä sinulle. :)

      Poista
  8. Voi, valitettavasti sellaisia vanhempia on, jotka eivät mistään suutu. Kaikkein kammottavin tuttavani oli sellainen, joka toiselle lapselleen hermostui keskimääräistä helpommin, mutta toiselle ei hermostunut mistään. Se ei todellakaan ollut tervettä kumpaakaan lasta kohtaan.

    Okei, lapselle ei tarvitse suuttua, mutta lapselle täytyy kyllä jollain selkeällä tavalla osoittaa milloin lapsi tekee vääriä tekoja, jotka hermostuttavat vanhempia. Eihän lapsi muuten voi oppia niistä pois. Sillä niitä kauhukakaroita kasvaa, kun aina ihaillaan kaikkea mitä lapsi tekee. Siinäkin tilanteessa, kun lapsi tekee jotain sellaista, josta joitakin vuosikymmeniä sitten olisi saanut selkäsaunan.

    Kaikista sinun teksteistäsi huokuu, että olet äärimmäisen hyvä äiti! Ja se, että kerrot rehellisesti siitä, ettet sinäkään aina jaksa, tekee sinusta yhä paremman äidin!

    Valoisaa syksyä koo perheelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kehuista! Minäkin olen sitä mieltä, että tunteensa saa ja pitääkin näyttää hyvässä ja pahassa. Tekee elämässä paljon hallaa, jos lapsi ei opi kunnolla tunnistamaan ja käsittelemään tunteitaan ja vanhempien tehtävä on tässäkin asiassa kasvattaa lastaan. Tietenkin suuttuakin voi monella tavalla ja kaikki eivät ole hyviä tapoja lapsen (tai kenenkään) kanssa.

      Poista
  9. Suuttumus on ihan normaali ja tarpeellinen tunne. Ja se pitää saada ilmaista ulos kuten muutkin tunteet. Loukkaaminen ja satuttaminen on sitten ihan eri juttu. Niin kauan kun suuttumus pysyy 'hallinnassa' ja ei ole vallitseva olotila se on mielestäni ok.
    Marsa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä kanssasi, Marsa.

      Poista
  10. Hyvä kirjoitus kertakaikkiaan! Minä ainakin suutun, ja joskus käyttäydyn äärettömän lapsellisesti. Tunnustan. Minusta sillä asialla ei ole mitään tekemistä sen kanssa ovatko lapseni normaaleita, erilaisia, erityisiä, kilttejä vai tuhmia. Sillä on tekemistä oman epätäydellisyyteni kanssa.

    Minusta on aliarvioivaa sanoa, etteivätkö kehitysvammaiset ihmiset voisi tehdä jotakin tahallaan. Totta kai voivat! Monella tunneäly voi olla herkkä ja heidän on helppoa havaita se miten toinen reagoi johonkin tekemiseen. Olen huomannut, että monesti itse olen se peili, joka joko kannustaa positiiviseen tai sitten lietsoo negatiivista käytöstä.

    VastaaPoista
  11. Kiitos!

    Esimerkiksi sairaalan neurologit tuntuvat olevan sillä linjalla, että vaikeasti kehitysvammaisen motorinen taso korreloi hänen älyllisen tasonsa kanssa. Valostakin on näin sanottu; koska hänen motoriser taitonsa jäävät alle puolivuotiaan tasolle, älykin jää. Hohhoijaa! Olisipa maailma niin yksinkertainen ja asiat niin mustavalkoisia!

    VastaaPoista