keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Syksyn kuulumisia

Teininä olin varma, että minut on adoptoitu. Kahdesta syystä: 1) Niin idiootit vanhemmat eivät kertakaikkiaan voi saada aikaan kaltaistani luomakunnan kruunua. 2) Vihasin Suomea, etenkin syksyllä ja talvella. Vuosia on vierähtänyt noista hetkistä ja ehkä jonkinnäköistä henkistä kypsymistäkin on päässyt tapahtumaan, mutta kaamosaika on minulle edelleen vaikeaa. Paras sää on 30+ astetta ja aurinkoa. Joka syksy olen kohtuullisen varma, että seuraavaa syksyä ja talvea en enää täällä pohjolan perukoilla vietä. Mieli matkustaa jonnekin päiväntasaajan tietymille. 
Vaan niin sitä tänäkin syksynä taas kaamosta selätellään tutuilla kulmilla. Aamut ovat enimmäkseen painajaismaisia. Herätyskello soi liian aikaisin, torkutan, tulee kiire. Valo ei halua herätä. Valo ei halua aamulääkkeitä. Valo ei halua päiväkotiin. Juoksemme talonyhtiön pihan poikki siihen viimeiseen bussiin, johon minun täytyy ehtiä, että ehdin ajoissa töihin. Vauhti alkaa olla sitä luokkaa, että voin keväällä haastaa Usain Boltin.

Syksy on menty - yllätys, yllätys - tukka putkella. (Tietysti nyt joku minut ulkonäöltä tunteva voi huudahtaa, että minullahan on aina tukka putkella, mutta se on jo toinen juttu. ;) ) Joka tapauksessa kiirettä on pitänyt työn ja omaishoidon yhteensovittamisessa. Lomakkeita riittää täytettäväksi, puheluita puhuttaviksi, virkamiehiä kovisteltaviksi, terapeutteja tavattaviksi ja niin edelleen. Uupumus kolkuttelee kulman takana, mutta pidämme pitkiä puutikkuja kädessä ja tökimme sitä säännöllisin väliajoin pidemmän matkan päähän. :) Pidetään vapaailta kotitöistä. Tilataan illallinen kiinalaisesta ravintolasta kotiovelle. Ehkä suurin muutos kevään burn outin ja siitä seuranneen ajatustyön jälkeen on ollut se, että uskallan sanoa äänen, etten jaksa, enkä pysty ja delegoin hommiani eteenpäin. Annan itselleni luvan pysähtyä sinne jaksamisen rajalle ja ladata akun ennen jatkamista.

Arki kysyy asennoitumista. Niin kuin varmaan kenen tahansa arki, mutta tietysti Valon tuomat rajoitteet ja haasteet koko perheen oloa ja eloa kohtaan ovat aika isot. Välillä olen kyllä kurkkua myöten täynnä sitä asennoitumistakin: milloin hitossa elämä meni sellaiseksi, että itseään pitää erikseen tsempata olemaan positiivinen ja nauttimaan omasta elämästään?
Vaihtoehtona tsemppaamisen tilalle on tietysti perusvittuuntunut "kaikki ihmiset ja asiat elämässäni ovat perseestä" -asennoituminen, mutta suoraan sanottuna se on minulle kauhukuva, jota en halua toteuttaa. Välillä saan kyllä itseni kiinni katkerista ajatuskuluista. Aina en jaksa tsempata itseäni ajattelemaan iloisemmin. Onneksi mieleni tuntuu kuitenkin sisältävän vain rajoitetun tilan mustille ajatuksille, sillä pihistyäni hetken itsekseni, mustan tilalle alkaa tulla valoa ja värejä.

Elämässä ehkä vaikeinta on hyväksyä se, kuinka pitkälle Valo määrittelee minunkin elämäni rytmin ja päivieni sisällöt. Valo on myös kasvanut niin isoksi ja fiksuksi, että ymmärtää ainakin jossain määrin tämän roolinsa ja osaa käyttää sitä hyväkseen. Kipuitkujen rinnalle on tullut raivari-itkuja, joiden volyymi ja kesto ovat ihan yhtä pitkiä kuin kipukavereidensakin. Valo ei saa mitä haluaa (esim. nousta illalla sängystä mentyään nukkumaan) ja huutaa, huutaa sekä huutaa vähän lisää. Oman äänen käyttötarkoituksien laajentaminen mankumiseen on ollut syksyn teemana ja sen ovat naapuritkin ehkä kuulleet.
Äiti haaveilee siitä, että saisi olla joskus kotona ilman lapsia. Että ei ois ketään joka haluaa aamupalaa/lounasta/illallista. Ei ketään, joka oksentaa päälleni tai lyö minua vahingossa voimalla kasvoihin saadessaan epilepsiakohtauksen. Sitten, kun se päivä koittaa, syön rauhassa aamiaisen ja luen koko aamun sanomalehden kerralla. En katso kelloon kertaakaan. Kuuntelen musiikkia silmät kiinni. Käyn metsässä kävelyllä. Otan päiväunet tai ainakin makaan hiljaa sängyllä hiljaisuutta kuunnellen. Teen just mitä huvittaa, silloin kun huvittaa. Ja kun ei huvita, en tee.

Loppuun tunnelman kohottajaksi internetin syövereistä löytämäni ihanan rehellinen syksy-aiheinen runo. Kirjoittajana on Laivakankaan koulun oppilas ja runo viehätti minua siksi, että se olisi aikanaan voinut löytyä minunkin vihostani... 

Mielestäni syksy on tyhmä
Silloin ei voi tehdä mitään
En pidä syksystä yhtään,
koska se on niin ruskea.
Syksyllä on pimeää ja yksinäistä.
Syksyllä ei ole mukavaa.

Tsemppiä joka iikalle pimeän marraskuun selättämiseen! :)

8 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus, nauratti tuo teini-iän ajattelu... :-D Ajattelin itse silloin jotain samankaltaista! Nykyään kylläkin rakastan syksyä ja kevättä, kesäkin menee, kunhan lämpötila pysyy max 20 asteen tietämillä.

    Voi, tuo byrokratia on kyllä semmonen joka kuluttaa voimia, vaikka kaikki kotona olisikin hyvin. Hakemusta toisen perään ja oikeuksiensa peräämistä ihmisiltä, joilla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä tämä arki on.

    Itse olin kuukausi sitten yhden päivän ja yön yksin kotona. Edellisestä kerrasta oli ainakin kolme vuotta. Tein rästihommia ulkona 9 tuntia putkeen. Selkä oli illalla niin kipee, etten meinannut pystyä käveleen, mut mieli oli levännyt. Ja aamulla nukuin pitkään, söin aamupalaa pitkään ja luin lehteä. Oli ihanaa, vaikka ihanaa oli sekin kun perhe sit kotiutui.

    Meidän arki ei kuitenkaan tunnu useinkaan raskaalta, jos tuota byrokratiaa ei olisi. Ne on niitä asioita, jotka saavat Saanankin hoitamisen välillä tuntumaan raskaalta!

    Värikästä syksyä! :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan aika moni on miettinyt teini-iässä samankaltaista, ainakin vanhemmistaan. :)
      Toivottavasti teilläkin kylppäriremppa lähtee etenemään! Byrokratia on kyllä välillä semmonen vastus, että siitä ei meinaa saada niskaotetta. Vastassa on vaan kasvoton koneisto ja tuntuu, että kukaan ei vastaa mistään asioista tai ainakaan saa niihin liikettä.
      Tsemppiä!

      Poista
  2. Halaus ! <3
    Minulla on nyt joku valtava tarve halata sinua, ehkä yrittäisin sitä kautta siirtää sinulle energiaa... :)
    Toivon kovasti, että saat pian kaipaamasi hetken. Kokemuksesta voin kertoa, että kun sellainen hetki ensimmäistä kertaa tuli, niin katsoin miljoona kertaa kelloa ja mietin mitä nyt tekisin jos lapsi olisi kotona ja mietin mitä hän nyt mahtaa touhuta... Onneksi se on tasoittunut ajan myötä.
    Meillä tosin on siedätetty myös Helmiä: huutamalla ei saa haluamaansa. Onneksi sellaisen uhmahuudon erottaa hätähuudosta.
    Olen niin ylpeä Valosta, koko ajan tulee taitoja lisää, vaikka ne sitten pistävätkin teidät vanhemmat koville...
    Rutista lujaa myös Valoa! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, ei meilläkään Valo saa kiukkuhuudoilla mitään. Yhtäkaikki, kuten varmaan tiedät :), ne ovat raivostuttavia. Ja Valolla riittää sisua huutaa. Hyvinkin kauan.... :) Oikeastaan minulla on monesti ihan hyväkin fiilis ja voimia riittää. Mutta vastakohtana on niitä tosi uupuneitakin hetkiä. Mietin, voiko niistä edes päästä eroon, tämä arki nyt on vaan aika hiton kuluttavaa ja siinä päällä on vielä psyykkinen paine ja rasitus Valon jutuista. Joten kai tämän elämäntilanteen kanssa on vaan jotenkin pärjättävä, hiottava hiomistaan sellaisia toimintamalleja, joissa jokainen perheenjäsen voisi tilanteeseen ja olosuhteisiin nähden parhaiten.
      Haleja sinnekin, koko sakille! Olette usein mielessä. <3

      Poista
  3. Hei! Eksyin puoli vahingossa blogiisi ja kuin huomaamattani luin kaiken sen sisällön. Kaikki tuntui niin tutulta vaikkakin eroavaisuuksiakin tietysti löytyi. Lapsenlapsen Eppu nimittäin on kokenut lähes tulkoon kaiken mistä kirjoitit ja hänen diagnoosikseen on varmistunut PEHO-syndrooma. Lisää Epusta voit halutessasi lukea sivulta: http://eppuhugo.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka! Kiitos linkistä, kävinkin jo vähän vilkaisemassa, vaikka en ehtinytkään kunnolla paneutua. PEHO -syndroomassa on tosiaan paljon samoja oireita kuin Valollakin, joten ei ihme, jos yhtäläisyyksiä löytyy.

      Poista
  4. Kaamostuska on niin tuttu tunne. Mutta blogisi on ehdottomasti yksi tämän syksyn valonlähteistä. Kiitos :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ui, mitä kehuja! :) Mukavaa, jos tämä mataminen ja valittaminen piristää jonkun mieltä. ;))
      Kyllä tänään tuli mietittyä loskassa nilkkoja myöten tarpoessa, jäähileiden piiskatessa kasvoja, että pohjoismaiden asukkaiden esi-isät on olleet pähkähulluja. Eikö muka oo ensimmäisen talven jälkeen tullu mieleen "ei *****, ei täällä voi elää"?! Epäilemättä pohjolaa asuttamaan jääneet ovat olleet täysiä idiotteeja... :D

      Poista