tiistai 17. helmikuuta 2015

Alkuvuoden kuulumisia

Talvea on sinnitelty reippaasti eteenpäin ja alkaa näyttää hyvältä sen suhteen, että meitä kohtaisi samanlainen onni kuin viime vuonna, jolloin (terminen) kevät alkoi täällä etelässä jo helmikuun lopussa. Apuvälinerattaiden kanssa loskassa nyhvääminen ei kuulu lempiharrastusteni kovimpaan kärkeen. 
Vuoden alkuun on mahtunut mm. eskarihakemuksen täyttäminen - varhaiskasvatusvirastossa arvellaan, että Valo tarvitsee yhden lisävuoden koulutielleen selvitäkseen oppivelvollisuuden sisällöstä... ;) Joten ensi vuonna Valo on sitten esikoululainen.
Oman lapsen heijaaminen laitokseen asumaan oli myös kaupungille sen verran kova ukaasi, että kahdeksan viikkoa tuon uhkauksen jälkeen postiluukusta kolahti päätös kylpyhuoneen muutostöihin tarvittavasta rahoituksesta. Urakoitsija on valittu, tarjouspyyntö hyväksytty ja jos kaikki menee kuten strömsössä, niin vanhan kylpyhuoneen kaakeleita aletaan jyrsiä ensiviikon alussa. Huraa!

Terveinäkin olemme pysyneet, jos ei oteta lukuun allekirjoittanutta, joka vietti viime viikolla muutaman sairaslomapäivän. Niin ja Valoa, joka päätti eilen alkaneen talviloman kunniaksi ruveta huutamaan ja oksentamaan. Tänään nousi myös kuume. Sairastamisessa ollaan vaiheessa, jossa unen päästä on vaikea saada kiinni, mikään ei maistu tai pysy sisällä ja sitkeä lima meinaa tukehduttaa. Huuto on aikalailla ympärivuorokautista ja äidin ja isin hermot... no, eivät ainakaan levänneet.

Huutaminen on muutenkin aiheuttanut harmaita hiuksia. Olen ennenkin maininnut siitä, kuinka Valo terrorisoi koko perhettä huudollaan. Hän on oivaltanut oman huutonsa mahdin ja voiman: sen, että huutamalla saa huomiota ja säpinää ja parhaassa tapauksessa pääsee kokonaan pois tylsästä tai epämieluisasta tilanteesta. Fiksuna kaverina Valo käyttää tätä harvinaisen taitavasti hyväkseen.

Ikävä vaan, että mulkkuina vanhempina yritämme kovasti kasvattaa lapsemme käyttäytymään ja hakemaan mielipiteenilmaisulleen soveliaampia muotoja. Kun siis tämä huudon hyväksikäyttökuvio alkoi hahmottumaan, piti lähteä miettimään kasvatuksellisia linjoja. Ja ne tietää meidän perheessä usein pitkiä keskusteluja, koska emme aina ole läheskään samaa mieltä kaikesta kasvatukseen liittyvästä mieheni kanssa. Pitääkö esimerkiksi parkuun aina vastata ja pitääkö itkevää lasta aina lohduttaa? Entä, jos se on aika lailla varmasti tekoitkua? Mistä sen tunnistaa ja entä jos lapsi huutaa sittenkin vaikkapa kipujaan kun Valon kaltaisen puhumattoman lapsen kanssa siitä ei voi olla varma? Millaisia kasvatuskeinoja liikkumattoman ja puhumattoman lapsen kanssa käytetään? Voiko parkuvalle lapselle, joka 99,9% todennäköisyydellä vääntämällä vääntää niitä kyyneleitä, vaan todeta, että nyt meet omaan sänkyyn ja pois et pääse, ennen kuin olet rauhoittunut? Onko oma sänky rangaistuspaikkana täysin kielletty, jos lapsi ei pysty itsenäisesti ja turvallisesti juuri muualla olemaan (paitsi apuvälinetuolissa, jonne istuttaminen on aina oma urakkansa asennon hakemisen ja tukiremmien suhteen)? Kuinka ja miten lasta opetetaan ja tuetaan rauhoittumaan, jos kaikki tyynnyttely vain lisää raivoa ja tuntuu, että hän rauhoittuu parhaiten kun yleisöä parkumiselle ei ole? Voiko lasta edes estää raivoamasta parkumalla jos hänellä ei ole muita keinoja purkaa suuttumustaan ja turhautumistaan (esim. nyrkkeilysäkin takominen)?

Tällä hetkellä ollaan tilanteessa, että huutoaariat vievät vähän turhan paljon voimia. Herra Valolla on elämässään vain muutamia asioita, joita haluaisi tehdä ja kaikki muut tekemiset (ainakin täällä kotona) saavat täystyrmäyksen. Jatkuva huutaminen ja kiukuttelu on turhauttavaa, koska Valon elämä ei tietenkään voi olla pelkkää puuron keittämistä (jota hän haluaisi tehdä). Kasvatuksellisten ratkaisujen tekeminen kysyy paljon munaa, koska se tarkoittaa aina, että pitää jaksaa kuunnella huutoa. Toisaalla ei tulisi mieleenikään lähteä rumbaan, joka tanssitaan tästä hamaan tulevaisuuteen Valon ehdoilla. Ne Valon ehdot määrittelevät meidän elämäämme ihan riittävästi jo valmiiksi. Joten luotan siihen, että pinna ennemmin venyy kuin paukkuu ja ennen kaikkea toivon Valolle kasvua ja uusia oivalluksia elämästä...

2 kommenttia:

  1. teijän pitäs olla tyytyväisiä että vaikka fyysinen puoli ei toimi niin henkinen toimii ja hyvin toimiikin että sinänsä siitä ei tarvii murehtia :)
    ja luulen että ootte kuitenki salaa myös tyytyväisiä että joudutte käymää näitä kasvatuskeskusteluja koska se todistaa että valo kehittyy :)
    -E

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tottakai olemme ylpeitä Valosta ja hänen taidoistaan! Se ei kyllä hirveästi lämmitä kun toinen on esim. päättänyt, että kello kolme yöllä on hyvä hetki herätä ja jos vanhemmat eivät osaa suostua niin vähintään puolen tunnin parkukilarit ovat hyvä idea... ;) Jos kerta kapasiteettia riittää, niin sitä suuremmalla syyllä pitää myös osata käyttätyä. :)

      Poista