keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Eilen kotimatkalla

Eilen kotimatkalla juna-aseman hissiin tuli mies rollaattoreineen. Valo nukkui rattaissaan, fleecehuopaan peiteltynä ja kuomu alas laskettuna. "Näyttää ihan siltä kuin tuolla rattaissa olis melkein aikuisen kokoinen ihminen", mies tuumasi.
Olin väsynyt. Takana kellon pärinä kukonlaulua aiemmin, pitkä työpäivä kokoustamisineen, esikoinen joka unohti avaimet kotiin, Valon puheterapia, johon en ehtinyt osallistua ja niin edelleen.. Menin hämilleni. En tiennyt, mitä vastata. Kun en vastannut mitään, mies toisti varmuuden vuoksi huomionsa.

Hymähtelin. Hissin matka asemalaiturilta alikulkutunneliin kesti pienen ikuisuuden. Harkitsin avaavani kuomun ja toteavani, että niin, havaintosi on sikäli oikea, että poikani ei välttämättä ole ihan rattaissa matkustavien ikäluokkaa, mutta hän sattuu olemaan vaikeasti vammainen eikä pysty itse liikkumaan. Mutta en kerta kaikkiaan jaksanut jakaa elämääni juuri sillä hetkellä satunnaisen vastaantulijan kanssa. En jaksanut ottaa vastaan ja kannatella vastapuolen reaktiota.

Olisiko pitänyt? Jäikö Valo nyt jotenkin puolustamatta?
Enimmäkseen kohtaamiset sujuvat ihan hyvin. Kun pieni lapsi osoittaa rattaissa tönöttävää Valoa ja kysyy: "Onko toi vauva?" vastaan että ei, se on Valo-poika ja että Valo ei osaa kävellä ja istuu siksi rattaissa. Ja otan kärsivällisesti vastaan lukuisat lisäkysymykset ja tarkennukset. Kun naapurin mummo tulee pihalla vastaan ja ilmoittaa asuneensa talonyhtiössä viimeiset viisikymmentä vuotta ja huomanneensa kyllä heti, että tänne on muuttanut uusia ihmisiä ja että miten minä oikein jaksan tuon lapsen kanssa - jään turinoimaan ja kertomaan Valosta.
Vaan aina ei jaksa. Kai siihenkin on oikeus, ettei halua jakaa elämäänsä ihan kenen tahansa kanssa. En silti halua, että Valo ikinä tuntee, että häpeän häntä.

Valon kanssa on yhä vaikeampi kadota massaan. Hän pomppaa kokonsa ja ongelmiensa puolesta ihmispaljoudesta silmiin kuin värikäs huutomerkki. Joskus olisi tosi armollista olla kuin kuka tahansa muukin. Eikä aina se vammaisen äiti.

7 kommenttia:

  1. Ei tarvii aina jaksaa, eikä tarvii vaikka jaksaisikin...
    Taas kerran mietin miten paljon haluaisin antaa voimia sinulle siihen mihin katsot niitä tarvitsevasi eniten. VOIMIA ;)!
    Haluaisin tässä yhteydessä kertoa siitä miten tärkeää, kaiken muun vielä tärkeämmän homman lomassa, työtä teet kun kirjoitat tätä blogia.
    Lämmin kiitos siitä!
    Minun ymmärrystäni se on avannut paljon, saada edes kalpea aavistus siitä millaista elämänne on. Paljon olen miettinyt ja pohtinut asioita blogin lukemisen jälkeen... Työskentelen lasten kanssa ja uskon että tämä ymmärrys tekee minusta paremman työntekijän erityslasten(-kin) kanssa ja taas maailma on parempi paikka elää, hyvä kiertää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos palautteesta! Blogin pitäminen lähtee itsekkäistä tarpeista päästä erittelemään ja käsittelemään ajatuksia johonkin, mutta olen iloinen, että siitä on muillekin iloa. :) Tietysti tämä blogi on vain yhden ihmisen subjektiivinen kokemus siitä, millaista arki vaikeavammaisen lapsen kanssa on ja lapsetkin ovat kovin erilaisia. Mutta sen sijaan erityisyyden ja vammaisuuden aiheuttamat tunteet ja ajatukset taitavat olla aika universaaleja ja sitä kautta monen lähestyttävissä.

      Poista
  2. Samaa mieltä täällä, ei todellakaan tarvitse jaksaa. Minun mielestäni myös tuonsävyisten ihmettelevien kommenttien julki lausuminen osoittaa sekä erittäin huonoa tilannetajua sekä tietynlaista sivistymättömyyttä kyseiseltä henkilöltä. Ja meni vielä toistamaan! Eri asia, jos lapsi ihmettelee, mutta aikuinen voisi jo oivaltaa paremmin. Maailma kantaa sisällään kaikenkokoisia ja -näköisiä, terveitä ja sairaita ihmisiä, siinä ei ole mitään ihmettelemistä. Joskus hiljaisuudella vastaaminen on myös järkevin vaihtoehto, saipa vastapuoli ajattelemisen aihetta ja ehkä miettii ensi kerralla uudelleen möläyttääkö jotain vai ei...anteeksi jos tuli hieman tempperamenttisesti ulos tämä, mutta kun välillä on vaan niin väsynyt ihmisten käytöstapoihin (tai niiden puutteeseen) :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, olen samaa mieltä, että kyseisellä herralla ei ehkä ollut paras tilannetaju matkassa. Hän taisi kuitenkin vilpittömästi uskoa, että kyseessä oli jonkinlainen näköharha ja vaunuissa köllötteli mini-ihminen. Asia ei jäänyt painamaan minua onneksi sen kummemmin, kunhan sain sen purettua tänne, niin se riitti. :)

      Poista
  3. Pitkästä aikaa lukemassa, mielessä ootte ollu kovasti <3
    Edelleen oon vaan sitä mieltä että oot vaan huikea nainen. Paras äiti mitä Valo voi saada ja mä oon tosi onnellinen että mulla on just sut mun ystävänä!
    Jälleen toistan itseäni ja toivon sulle unta öihin, valolle helpotusta kohtauksiin ja hitosti voimia!
    Sä nainen oot parhautta!
    ..Ja valo-murulle tampereen täitsyltä tuhansia rutistuksia ja suukkoja 💖
    -Hanna ja Mila

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanna suitsutuksesta, :))
      Ehkä asian voi nähdä niinkin, että mun elämä - tai tämä blogi?! - toistaa itseään.(?) ;)))
      Pitäisköhän mun yrittää raahautua Tampereelle tässä lähiaikoina?
      Terkut Milalle. <3

      Poista
    2. Kyllä sä voisit raahautua! Mullakin kun on oikein elämäni ensimmäinen LOMA töistä, siis ihan oikee, sellanen palkallinen, nii ehtis hyvin näkeen vaikka joulun jälkeen vuoden alussa. Pistäppä harkintaan <3

      Poista