maanantai 28. heinäkuuta 2014

Kolmen vuoden maaginen raja

Valon saadessa ensimmäistä acth-hoitoaan, tapasin epiosastolla naisen, jolla oli kaksi epilepsiaa sairastavaa tytärtä, joista toinen oli vaikeasti kehitysvammainen ja toinen vasta vauva (terveiset vaan sinulle, jos luet :)). Mieleeni on jäänyt vahvasti, kuinka hän kertoi, että vanhemman tyttärensä täyttäessä kolme, ympäristö alkoi huomaamaan kehitysvamman selkeämmin, kun siihen asti hän oli mennyt vauvasta. Olen huomannut saman Valon kanssa tämän vuoden aikana. Liikuntavammaisuus näkyy selkeämmin kun vartta tulee lisää ja vartalon hallinta käy yhä hankalammaksi. Vielä edelleen Valo taitaa ohivilkaisulla hyvinä ja ryhdikkäinä hetkinään rattaissa mennä söpöstä kaksivuotiaasta, mutta tietysti tarkempi katsominen paljastaa ison koon ja kömpelöt liikkeet. Saati sitten, jos Valo sattuu avamaan suunsa ja juttelemaan. Se on aina ihmisistä yhtä hämmentävää. Ja minua hämmentää aina yhtä paljon, jos joku mummeli rupeaa epätoivoisena vilkuttelemaan Valolle ja ihmettelee, kun Valo ei kiinnitä huomiota. Aina ei jaksaisi selittää, että hei, ei hän näe ja hei, hän on muutenkin vähän erityinen. Kun itse on väsynyt ja kuormitettu, ei kertakaikkiaan jaksa alkaa kannattelemaan toisten reaktioita sille, että minua on siunattu vaikeasti sairaalla lapsella. Mutta kyselijät ovat silti mukavampia kuin tuijottajat.

Onneksi myös aika tekee tehtävänsä äidin pään sisällä. Kolme vuotta on riittävä aika prosessoida sitä tietoa, että oma lapseni ei ole normaali ja tulee herättämään ennakkoluuloja ja kysymysmerkkejä vastaantulijoissa. Huomaan olevani nykyään aika sinut Valon vammaisuuden kanssa. Pystyn puhumaan siitä tuosta noin vaan, nieleskelemättä kyyneleitä tai tuntematta surua. Kertomaan siitä varatessani lääkäriaikaa terveysasemalle tai selittäessäni, miksi me tarvitaan hoplopissakin rattaat, vaikka säännöt kieltävät sen. Vammaisuus on luonnollista, vähän niin kuin osa pakettia. Enää ei tule niin kipeästi ajateltua, millainen Valo olisi, jos olisi normaali.
On tietysti hetkiä, esimerkiksi kun katselee vanhoja valokuvia ja esikoista Valon ikäisenä. Heidän ulkonäössään on niin paljon samaa, että tulee mietittyä, että kuvassa voisi aivan yhtä hyvin olla Valo avaamassa synttäripakettia tai kurkistamassa keittiön tuoleista kyhätystä majasta. Tai kun näkee kavereiden saman ikäisiä lapsia. Välillä seuraan talonyhtiön pihalla temmeltäviä lapsia ja kaipaan niin paljon kaikkea sitä liikettä, elämää, kikatusta, ihmetystä...

Valo on aloittanut useamman aamun oksentamalla sappinestettä. Ei kiva. Olen laittanut aamuyrjöt refluksin piikkiin, kun mitään muita uusia oireita ei ole ollut. Tänään oli taas parkupäivä ja kivuliaita kohtauksia oli iltapäivästä ihan riittämiin. Ei nukuttu päiväunia ja yöunetkaan eivät ihan heti kutsuneet, vaan makuuhuoneesta kantautui tunnin verran iloista laulantaa... Tällaiset päivät, jolloin päiväunet tai muu vastaava eivät katkaise omaishoitajan päivää, ovat aina yhtä raskaita. Se on kumma, miten pienikin lepohetki päivässä lepuuttaa mieltä. Mutta nyt: kämppä on kohtuullisen hiljaa ja äiti syö vähän suklaata. Tai pistaasipähkinöitä. Tai molempia.


6 kommenttia:

  1. Niin samanlaiset ajatukset kuin sinulla. Tyttäreni täytti tänään 3-vuotta ja on kehitysvammainen sairastaa harvinaista sairautta Leigh'n tautia joka on keskushermoston etenevä sairaus ja hoitoa ei ole sekä vaikea epilepsiaa lennoksin tyyppiä. Nyt tyttäreni on sairaalassa keuhkokuumeen kourissa, mutta toivotaan parasta että selvii taas. Hän on taistelija luonteeltaan ja ihmetellä saa miten jaksaa olla niin iloinen sairauksiin nähden. Vuosi sitten kävimme acth-hoidon läpi, kun epilepsiaa ei saatu millään taltutettua. Vieläkin on kouristuksia ja spasmeja, mutta paljon lievimpinä. Paljon voimaa ja jaksamista teille <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo kolme vuotta on niin kumma juttu.. Mutta ehkäpä se on normilapsenkin kohdalla se vaihe, kun siirrytään taaperohommista pikkulasten maailmaan...

      Ihanaa kuulla, että tyttäresi jaksaa olla iloinen kaiken keskellä. Se antaa varmasti paljon voimia hoitamiseen ja arjen pyörittämiseen. Pikaista paranemista tytöllesi ja paljon voimia koko perheelle!

      Poista
  2. Kiitos ja samoin teille!!
    Kyllä välillä tuntuu, että heittääkö hanskat tiskiin vai ei, mutta pakko vaan rämpiä eteenpäin. Olen kiitollinen, että meillä on toinen lapsi joka on terve niin hän pakottaa ja hänen takiaan on pakko yrittää elää mahdollisimman normaalia elämää kaikkien vaikeuksien keskellä. Aurinkoista loppukesää teille :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Normaali lapsi erityisen rinnalla kuormittaa ja antaa voimia yhtä aikaa. Mutta onpahan ainakin syy nousta ylös joka aamu...
      Mukavaa loppukesää teillekin!

      Poista
  3. tuo on muuten niin totta! Toisaalta; T täytti jo seitsemän vuotta, mutta saattaa yhä saadaa vain hyväntahtoisia "voi kun se on söpö" hymähdyksiä eritoten vanhemmilta ihmisiltä. Mutta kyllä suhteessa sitä avointa tuijotusta, ja ei niin söpöjä hymähdyksiä tulee enemmän kuin taaperoaikoina.

    Eilen naapuri oli illalla tässä seuranani hetken verran. Kysyi, että miten sä jaksat kaiken keskellä olla niin positiivinen asioista. Vastaus oli, että en nyt aina olekaan niin positiviinen. Ja se, että me emme muusta tiedä. Luojan lykky kävi niin päin, että se normaalein lapsi oli se viimeinen tässä perheessä. Voin kuvitella miten paljon raskaampaa teillä on Valon kanssa, kun tiedät miten lapsen kehityksen kuuluu mennä. Mitä edistysaskelia kuuluu tulla. Teillä on niitä muistoja esikoisen ajoilta, kun leikittiin majaleikkejä, leivottiin, mitä lie. Ja nyt jäät niistä paitsi Valon kanssa. Meillä ei ollut ikinä mitään tuollaista. Kun S oppi rakentamaan duploilla, hän oli ensimmäinen tässä perheessä joka oppi sen. Kun hän oppi potkuttelemaan hurjaa vauhtia plaston muovimopon kanssa; hän oli se ensimmäinen. Taisi oppia piirtämään ympyränkin jotakuinkin samaan aikaan melkein kuusi vuotta vanhemman isoveljen kanssa… Voimia, ja hyviä päiväunia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vauva ja taaperoaikana edistysaskeleiden puuttuminen teki paljon kipeämpää. Nyt siihenkin on jo turtunut. En todellakaan toivo Valon kehitykseltä enää oikeastaan yhtään mitään. Siis jos jotain tapahtuu, se otetaan vastaan suurena ihmeenä. :) Aika kamala suhtautumistapa, mutta parempi näin kuin toivoa turhaa, kuten vuosia tuli tehtyä.
      Mä oon niin iloinen teidän puolesta, että S on sulostuttamassa elämäänne. En yhtään väheksi T:tä ja E:tä, mutta ymmärrät varmaan tasan, mitä tarkoitan, luotan siihen. :)

      Poista