Matkalla tajuamisesta konkretiaan

Olen viime aikoina siivoillut kaappeja ja nurkkia. Esimerkiksi vaatehuoneeseen oli (painotus sanalla oli) kasattu kaikki Valon pieneksi jääneet vaatteet. Olin vältellyt vauvanvaatteiden hävittämistä aika pitkään, vaikka päätös siitä, etten aio enää lisääntyä, onkin tehty jo ajat sitten. Edelleenkin bodyjen ja potkuhousujen pakkaaminen muovipusseihin sekä kiikuttaminen keräyslaatikkoon aiheuttivat mielenkiintoisia ajatuskulkuja ja tuntemuksia. Jos nyt huomaisin olevani raskaana, niin (kaiken rehellisyyden nimissä, anteeksi vaan) alkaisin parkua ja vetäisin aikamoiset itkupotkuraivarit. Ajatus siitä, että tätä pakkaa, jonka kasassa pitäminen on jo nyt haaste, sekottaisi pieni ihminen, olkoon sitten terve tai sairas, ei houkuttele millään tasolla. Toive kolmannesta lapsesta oli kuitenkin aika voimakas ennen Valon syntymää ja silloin kun hän oli pieni, joten jollain tapaa vaatteista luopuminen oli viimeinen niitti sille haaveelle, jonka Valo sairautensa johdosta murskasi.

Tuntuu myös vähän kummalliselta heitellä roskiin ja kierrätykseen niitä tavaroita, joita Valolle oli varattu, mutta joita hän ei koskaan käyttänyt. Uutuuttaan kiiltelevänä ostettu syöttötuoli on kerännyt pölyä Valon huoneen nurkassa yli kolme vuotta. On odoteltu, että Valo oppisi istumaan tarpeeksi tukevasti käyttääkseen tuolia. No, kohta neljä täyttävä poika ei enää mahdu syöttötuoliin, joten menköön johonkin, jossa sitä tarvitaan. Pikkuiselle pöydälle ja tuoleille ei myöskään ole Valon elämän varrella löytynyt käyttöä (ellei sitten lasketa sitä, että toinen pikkutuoleista toimii toisen tuolin päälle väärinpäin käännettynä oivana jumppapallon pidikkeenä. :) )
Ja entä sitä lelujen määrää... Olen laittanut pois värityskirjoja, pikkuautoja, dubloja ja kasakaupalla erilaisia lelufiguureja. Kaapin päällä pölyttyy edelleen muumitalo, jonka kaikki pikkuosat ovat tallessa ja siististi pakattuna laatikkoon. ..

Tavallaan vasta nyt uskaltaa käydä konkreettisesti käsiksi siihen, minkä on tiennyt ja hyväksynyt todeksi aikoja sitten. Niin pitkään jaksoi toivoa, että kehitystä tulee, että tämä ei ollut tässä. Vielä silloinkin, kun suu alkoi jo puhua siitä, että kehitys taisi olla Valon osalta tässä, sydän vielä toivoi, että jospa sittenkin. Tällä tarkoitan ennen kaikkea Valon motorista kehitystä, pojan henkisiin voimavaroihin minulla on edelleen korkea luotto. Kyllähän fysioterapiatavoitteisiin kirjataan kaikenlaista, mutta tavoitteet ovat tasoa: istuu itsenäisesti 30 sekuntia. Siis vuodeksi eteenpäin. Ei todellakaan mitään oppii suojaheijasteet ja tönöttää ilman jatkuvaa valvontaa kuten normimuksu. Pienistä saavutuksista osaa iloita ja ottaa kaiken irti, mutta se ei tarkoita, etteikö tajuaisi  varsin selvästi, että Valo ei opi ikinä istumaan itsenäisesti, saati kävelemään tai juoksemaan. Sen tajuamisesta on vielä matkaa siihen, että konkreettisesti myöntää sen itselleen ja uskaltaa elää sen mukaisesti. Mutta tajuamisesta konkretiaan siirtyminen tuntuu hyvältä ja puhdistavaltakin.

Joten: Valo ei tarvitse lastenhuonetta, vaan jumppahuoneen. Siinä tavoitetta äidille ja isille seuraaville kuukausille. :) Ja jos joku sattumoisin tarvitsisi täydellisesti varusteltua muumitaloa, pölyn alla uutuuttaan kiiltelevää syöttötuolia tai lasten pöytää ja tuoleja, niin tervetuloa hakemaan. :)