perjantai 15. toukokuuta 2015

Kuin kuka tahansa

Olen ottanut Valon kanssa alusta asti asenteen, että menemme sinne minne huvittaa, siten miten huvittaa ja silloin milloin huvittaa. Vaikka se olisi joskus vähän hankalaakin - ja ainahan on hankalampaa liikkua Valon kanssa apuvälinerattailla kuin itse yksinään dallaillen. Valon vamma-asteen alkaessa selvitä pohdiskelin paljon vaihtoehtoa ajokortti + auto, eikä se varsinaisesti vieläkään ole haudattu vaihtoehto, mutta liikkuminen julkisilla on myös ollut jonkinlainen poliittinen kannanotto - on tärkeää, että vammaiset näkyvät arjessa. Helsinki-Espoo-Vantaa -akselilla ei ole vielä ylipäätään tullut eteen paikkaa, johon ei bussilla, junalla, raitiovaunulla tai metrolla pääsisi.

Paitsi että apuvälinerattaiden kanssa suhaaminen ja mutkien kautta kulkeminen auttaa tajuamaan, kuinka arvokas asia toimiva jalkapari on, niin ratasrallissa pääsee myös päivittäin todistamaan ihmisten kohtaamisia oman vaikeavammaisen lapseni kanssa. Valohan kulkee mm. päiväkotimatkansa bussilla taksin sijaan (ja tämäkin on näitä minun kummallisia arvovalintojani :)). Helsingin keskustan vilinässä pääsee onneksi katoamaan ihmisvilinään eikä kukaan katso kahdesti, jos nyt ylipäätään nostaa katsettaan älypuhelimensa näytöstä. Julkisissa kulkuvälineissä, kaupoissa ja muissa vastaavissa paikoissa ihmiset kuitenkin huomaavat, että rattaissa istuu vaikeavammainen lapsi.

Jotkut kääntävät koko päänsä toiseen suuntaan ja varovat visusti kääntämästä sitä enää meihin päin. Kun bussin keskiosan rattaille ja pyörätuoleille varatussa tilassa toiset rattaat parkkeeraavat Valon rattaiden viereen ja toinen äiti huomaa että minun lapseni on vammainen, käy usein niin, että tälle äidille tulee lähes maaninen tarve tuijottaa tiukasti omaa lastaan ja puhella hänelle sekä pitää tämä lapsi niin kiireisenä, ettei hän kurki vahingossa Valoa (saati tee kysymyksiä). On niitäkin, jotka tuijottavat avoimesti suu ammollaan kuin eivät olisi ikinä ennen ihmistä nähneet. 

Minulle tulee näistä tilanteista aina yhtä kiusaantunut olo kuin sille toisellekin osapuolelle. Valo itse ei onneksi näe tuijottajia tai väkinäisiä reaktioita. Olen miettinyt paljon, miten haluaisin Valoon suhtauduttavan ja vastaus on hyvin yksinkertainen: kuin keneen tahansa muuhunkin. Jos siis ihmisellä on tapana tuijotella kaikkia kanssakulkijoita suu auki, niin siitä vaan sitten. Ja sitä rataa. Vammaiseen ihmiseen ei nähdäkseni ole tarvetta suhtautua sen kummemmin kuin muihinkaan ihmisiin eikä vammaisen ihmisen kohtaamista tarvitse jännittää. Terveiden lastensa kanssa liikkuvilta vanhemmilta toivoisin ymmärrystä siitä, että asenteet tarttuvat. Lapsi kopioi tapansa suhtautua vieraaseen omilta vanhemmiltaan. Minua ei ainakaan loukkaa pätkääkään, jos Valoa katseleva lapsi haluaa kysyä jotakin Valosta. Tulevaisuuden suvaitsevaa maailmaa rakennetaan jo tänään.


16 kommenttia:

  1. Valitettavasti tuosta tuijottamisesta ei taideta koskaan päästä eroon. Mielestäni se on todella törkeää käytöstä kanssaihmisiltä. Ja itse sokeana en pysty edes siihen vastaamaan tai puolustautumaan. Ihmiset voivat tuijottaa avoimesti minun tietämättä kun en näe. Joskus heidän asenteensa ja tuijotuksensa on niin voimakasta, että sen aistii. En tiedä miten se tapahtuu, mutta tiedän vain minua tuijottavan. Kyllä minäkin toivoisin, että tuijottamisen sijaan mielummin esim. lapsen annettaisiin kysyä mitä kysyttävää hänellä vammaisesta on. Asenteet kulkevat taatusti vanhemmilta lapsille jne. Ja toivoisi tänäpäivänä suvaitsevaisuuden vain lisääntyvän myös vammaisia erilaisia ihmisiä kohtaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapset ovat tosi taitavia lukemaan vanhempiensa elekielestä ynnä muusta miten tietyissä tilanteissa tulisi käyttäytyä ja miten minkäkinlaisiin ihmisiin tulisi suhtautua. Jos oma tapa on lokeroida ihmisiä paljon erilaisiin poteroihin ulkonäön, ominaisuuksien, uskonnon ym. mukaan, niin lapsikin oppii siinä sivussa, että näin kuuluu tehdä. Me ihmiset tietysti rakastamme kaoottisen maailman järjestämistä loogisiin kokonaisuuksiin, mutta saattaa olla sittenkin niin, että oikeasti olemme kaikki ENSISIJAISESTI vain ihmisiä ja vasta toissisijaisesti elämäntapojemme, kulttuurimme, uskomuksiemme ym. edustajia.

      Tuon tuijottamisen tunteen uskon. Kyllä minäkin huomaan, jos joku tuijottaa takanani, vaikka en näkisikään tuijottajaa. Minä voin tietysti vilkaisulla todistaa aavistukseni todeksi.

      Poista
  2. Noita suu auki tuijottavia kyllä löytyy. Jotka unohtuvat tuijottamaan milloin ketäkin/mitäkin ja todellakin suu auki. Vaikuttaa siltä, että tuollainen ihminen vaipuu johonkin hypnoosinomaiseen tilaan, josta herää vain napsauttamalla.

    Joskus, kun tällainen tuijottaja ottaa kohteekseen oman lapseni, niin tekisi mieli mennä läpsyttämään käsiä naaman eteen ja sanoa vaikka ding dong, oletko ennen nähnytkään vammaista? Riippuu omasta fiiliksestä, joskus ärsyttää suunnattomasti ja joskus ei vain jaksa välittää. Olisi niin ihanaa, kun me kaikki voisimme vain kulkea täällä tasavertaisina ja elää elämäämme.

    Anu I

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jäin miettimään tuota, että onhan olemassa sekin mahdollisuus, että "he" oikeasti kohtaavat ensimmäistä kertaa (vaikea)vammaisen lapsen, eivätkä oikein osaa reagoida mitenkään. (Tosin meidän aamubussissa kulkee usein samaa matkaa henkilö, joka tuijotti Valoa joka aamu suu ammollaan varmaankin noin puolen vuoen ajan ennen kuin kiinnostus lopahti. Enää hän ei tuijottele :)) Muistan kun itse sain ensikosketuksen kehitysvammaisiin tekemällä työharjoittelun vaikeavammaisten koululuokassa. Se herätti monenlaisia tunteita ja kysymyksiä.

      Kyllä massaan sulautumista kaipaa, jatkuvana tuijottelun kohteena oleminen on toisinaan tosi ahdistavaa. Ja se on nimen omaan päivästä riippuvaista, toisina päivinä ei tosiaan jaksa vain välittää. Itselleni työmatkat ovat joka arkiaamu yhtä vapauttavia kokemuksia, uudestaan ja uudestaam :) (Onko surullista, jos sanon, että joinain päivinä työmatkat ovat päiväni paras osa, omaa aikaa?)

      Poista
  3. Meillä ei ehkä kilometrin päähän näy se, että T on vaikeavammainen lapsi. Kas kun jalat liikkuvat varsin näppärästi ja ulkonäössä ei ole mitään sellaista joka pistäisi kanssakulkijoilla heti hälytyskellot soimaan. Mutta esim bussissa kyllä käy muille matkustajille selväksi, että kyseessä ei ole ihan perusmaukka. Olen huomannut, että useinmiten en jaksa enää edes oikein välittää. Kaupoissa ja kassajonoissa tuijottelua en jaksa, koska yleensä T möykkää silloin ja katseet ovat muilta ihmisiltä sen mukaisia. Busseissa saatan saada sisäisiä naurukohtauksia, kun katson ihmisten reaktioita T:n aloittaessa "joikaamisensa" (jodlaa ja hymisee siis kovaan ääneen, samoin kuin moikkaa kaikki ohikulkevat). Jotkut yrittävät katsella vaivihkaa, toiset tuijottavat avoimesti ja sitten on näitä, jotka tekevät kaikkensa, etteivät vahingossakaan vilkaise meidän suuntaamme. Toivottavasti esim euroviisuedustajamme ja muutenkin tapetilla olleet vammaisasiat saisivat ihmiset tajuamaan, että "meitä on kaikkialla" eivätkä nämä erityiset lapsukaiset olisikaan enää niin hirveän kiinnostavaa katseltavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vammaisten näkyminen on varmaankin ainoa tapa muuttaa asenteita. Mitä useammin kohtaa vammaisen ihmisen. sitä tavanomaisempaa siitä tulee. Siksi on tärkeää, että me vammaisten vanhemmat myös annamme lastemme näkyä yhteiskunnassa. Minusta on aina ihanaa ja liikuttavaakin lukea blogistasi siitä, miten paljon teette ja touhuatte poikien kanssa siellä sun täällä

      Nauroin sun sisäisille naurukohtauksille! :)

      Poista
  4. Ensinnäkin kiitos blogista. En tunne ketään vammaista ihmistä mutta haluaisin opettaa lapsilleni mahdollisimman luontevasti että maailmassa on erilaisuutta. Mutta jos ei saa tuijottaa,katsoa poispäin,olla näkemättä niin kuinka tulisi olla? Entä jos jonkun erityislapsen äiti tulee läpsyttämään minun lapseni naaman eteen huutaen ding dong? Vaikeaksi teette lähestymisen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse en ikinä huutaisi kenenkään vieraan ihmisen edessä ding dong - ehkä joskus tekisi mieli, mutta ei se mielestäni sovi järkevään ja kunnioittavaan kanssakäymiseen ihmisten välillä. Mielestäni myöskään lasta ei voi millään tavalla moittia tai rangaista vammaisen ihmisen tuijottamisesta. Kirjoituksen pointti oli siinä, että vammaista ihmistä ei tarvitse mitenkään erityisemmin kohdata - riittää, että on kuten normaalistikin. Jos bussiin tulee afrikkalainen tai punkkari, niin eihän häntäkään tarvitse erityisemmin huomioida tai tuijotella, vaan hän on matkustaja siinä missä muutkin.
      Itse ajattelen, että lapsi oppii luontevan suhtautumisen heterogeeniseen maailmaamme elämällä siinä. Jos vanhempi ei tee vammaisuudesta, ihonväristä, uskonnosta tms. numeroa, niin lapsikaan ei koe siihen tarvetta.

      Poista
    2. Ei saa käsittää väärin. Kirjoitin omassa kommentissani, että TEKISI MIELI mennä läpsyttämään, se on eri asia kuin toteuttaa teko. En koskaan tekisi niin, tietenkään, fiksuna aikuisena ja vanhempana. Ja lapsethan katsovat kiinnostuneina kaikkea ympärillään, siinä ei ole mitään tuomittavaa ja väärää. Kyse on aikuisten suhtautumisesta, jotka jo tiedostavat oman toimintansa ja ovat nähneet tätä maailmaa.

      Meille tuli sanomaan muutama kuukausi sitten eräs nainen, että onko lapsemme kaksivuotias (9-v. poikamme huusi maassa, ilman syytä, tavalliseen tapaansa). Nainen pyöritteli silmiään ja jatkoi matkaansa. Sisälläni kuohahti, ja ajattelin ensin antaa asian olla. Juoksin naisen kuitenkin kiinni, ja sanoin, että poikani on vammainen. Nainen pyyteli kovasti anteeksi kommenttiaan ja sanoi, ettei tajunnut.

      Niin. Ensimmäistä kertaa joku sanoi ääneen sen, mitä varmasti moni ajattelee. Poikani on pienikokoinen, joten näyttää tietenkin ikäistään nuoremmalta. Huono käytös saa ajattelemaan, että eivätkö vanhemmat osaa kasvattaa tuota ipanaa. Emme voi lapsemme käytökselle mitään ja kotiinkaan ei voi linnoittautua...

      En tiedä, voisinko sitten toimia niin, että tuijotuksen ja hämmennyksen huomattuani selittäisin heti, että pojallani on kehitysvamma, siksi käytös on tuollaista. Ei syntyisi kiusallisia tilanteita puolin tai toisin.

      Anu I

      Poista
    3. Anu kommentoin vielä ihmisten tuijotusta ja puuttumista toisten lapsien käytökseen. Ihmiset ovat monesti töykeitä. Minulla siis kaksi tervettä lasta. Toisella uhmaikä. Maahan heittäydytään pääsääntöisesti aina jossain vaiheessa käytyämme asioilla. Viimeksi viime viikolla vanhempi naishenkilö tuli soimimaan miksi olen niin julma lastani kohtaan etten anna lapsen kiipeillä kaksimetrisen verkkoaidan yli ja olenko yhtä natsi kotona. Tarkoitan tällä sitä että oli lapsi terve tai vammainen,joku paheksuu aina jos lapsen käyttäytyminen ei vastaa omia kasvatusperiaatteita. Minäkin olen pahoittanut mieleni monta kertaa mutta yrittänyt olla antamatta vaikuttaa sanojen äitiyteeni tai kasvatukseeni. Sellaisia ihmiset vain ovat. Kaikkea hyvää Valolle,sen äidille ja myös sinulle,Anu.
      T: Aloittaja

      Poista
    4. Anu: Selvennyksenä vielä, että itse(kään) en todellakaan ajatellut, että menisit läpsimään kenenkään eteen. Mikäli asia jäi jotenkin epäselväksi. :)

      Erityisäidin blogissa spekuloitiin joskus sellaisella "epäkunnossa" lapulla. Että jos voisi ripustaa sellaisen lapsen kaulaan, ei tarvitsisi selitellä kenellekään. Voisin itsekin mieluusti toisinaan kanraa sitä lappua, kun oikein murjotuttaa eikä jaksa ihmisten katseita tai mitään kanssakäymistä ylipäätään.. :)

      Poista
    5. Tarkoitin kommenttini anonyymille, jos hän käsitti kirjoitukseni niin, että menisin todella huutamaan ja läpsimään �� Ei ei.

      Erityislapsen äitinä herkistyy eri tavalla katseisiin ja sanomisiin. Lapsen puolia haluaa pitää ja oikaista väärinkäsityksiä. Tuo epäkunnossa-lappu olisi kyllä mainio! Ja tosiaan toimisi itselläkin, pahana päivänä. Suojakilpi ��

      T. Anu I

      Poista
  5. Moi!

    Pakko aloittaa tällä: sinulla on ihanan elämänmakuinen blogi! :) Vaikka kirjoittamasi aiheet ovat todella rankkoja, pystyt silsäilyttämään positiivisen sävyyn postauksissa. Alun epävarmasta äidistä on todellakin kuoriutunut kunnon leijonaemo! :) Kuten monet ovatkin jo sanoneet, Valolla on kyllä uskomaton äiti! :)

    Tähän kirjoitukseen liittyen halusin halusin sanoa että vaikka vammaisuuteen olisi tottunutkin, välillä vammaisen ihmisen kohtaamisesta, juurikin esimerkiksi bussissa, tulee epämiellyttävän tietoiseksi itsestään ja omasta olemuksesta. Silloin alkaa miettimään miten normaalisti käyttäytyy ja tämän jälkeen normaali käyttäytyminen on mahdotonta kun ei tiedä miten yleensä on ja oleskelee. Tämä johtaa epämiellyttävään kiemurteluun ja tämä jos mikä on noloa ja epäkunnioittavaa muita kohtaan. Pääpointtini on, että ehdottomasti kaikenlaiset ihmiset vaan rohkeasti mukaan katukuvaan sillä niin niitä muureja rikotaan. :) Ehkäpä ajan kanssa ne paatuneimmatkin tuijottelijat ja me nolot kiemurtelijatkin opittaisiin käyttäytymään kunnolla! ;)

    Hyvää alkavaa kesää teidän koko perheelle! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kehuista! Leijonaemoksi on kai vähän pakko kasvaa ja blogini kertoo senkin, että miksi... :)

      Ymmärrän hyvin, millaisia fiiliksiä ja olotiloja haet kirjoituksellasi ja olen itsekin kokenut samanlaisia olotiloja. Ihminen myös luonnostaan tarkkailee ympäristöään ja muita ihmisiä, joten tietynlainen tuijottelu on kai ihan normaaliakin. Se, että vaikkapa vammaista on vaikea kohdata ihmisenä siinä missä kuka tahansa muukin, kertoo varmaan vaan syvälle pinttyneistä kulttuurisista asenteista. Uskallan väittää, että ne on aikalailla sisään rakennettu meihin kaikkiin ja niistä ulosoppiminen vaatii paljon ajatustyötä. Esimerkiksi minä olen joutunut Valon myötä kohtaamaan todella paljon ennakkoluuloja vammaisuutta ja vammaisia kohtaan, vaikka ennen Valon syntymää ajattelin, että tuo osa-alue on ihan hyvin hanskassa.

      Mukavaa kesää sinullekin ja kiitos kommentoinnista!

      Poista
  6. Minä kai olen onnekas, kun taidan kulkea sen verran laput silmillä, että näen tyyliin sen oman reitin enkä kenenkään katseita tai muuta :P Lieneekö ammatin vai itsekkyyden tuotosta.
    Tytöstä alkaa kyllä jo selvästi näkyä vammaisuus, koska ei liiku ja katseen kohdistaminen ja kaikki reagointi on niin hidasta. Joskus olen huomannut sattumalta, että joku on katsonut, mutta pariin kertaan on käynytkin niin, että ko ihminen on sanonut minulle, että onpa kaunis lapsi <3 Äitiä tietysti miellyttää :D
    Minua suorastaan pelottaa, koska joku tulee urputtamaan invapaikalle pysäköinnistä. Lupahan meill'ä toki aivan asianmukainen on, mutta kun se vamma ei tosiaan ihan niin selkeästi päälle päin näy. Saahan nähdä.

    Mutta kieltämättä tätä tulee mietityksi toisinaan. Isompien lasten kaverit ovat tytön apuvälineistä kysyneet, että mikä tuo on, ja vastauksen saatuaan asia on ok.

    Mukavaa kesää teidän perheelle

    Anu K.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valo herättää katseita ennen kaikkea isokokoisuutensa vuoksi. On iso ikäisekseen ja istuu rattaissa niin ihmisten huomio kiinnittyy helposti. Ehkä tähänkin tottuu. Eikä se joka päivä häiritse, toisinaan sitäkin enemmän. Varmaan kyse on edelleen myös omista haavoista ja sitä, miten vammaisuuden itse käsittelee ja kokee.

      Mukavaa kesää teillekin!

      Poista