Erilainen äitiys

Ensi viikolla se nyt sitten vihdoin on: magneettikuvaus. Sikäli mikäli masiina pysyy ehjänä tällä kertaa. ;) Tällä hetkellä oma fiilis on, että ei sieltä kuitenkaan mitään selittävää löydy. Ajatus aivojen rapautumisesta on tällä hetkellä aika kaukainen ja epätodellinen. Valo on voinut viime aikoina todella hyvin ja kommunikaatioasiatkin menevät kokoajan eteenpäin, niiden oppimiseen Valolla tuntuu olevan paljon kapasiteettia. Välillä melkein tuntuu, että olennaisempaa Valon kommunikaatioasioissa on se, miten minä opetan Valoa. Onnistumisen avain on usein siinä, että osaan hahmottaa ja kertoa Valolle oikein sen, mitä haluan hänen tekevän.

Vanhemmuuteen täytyy kasvaa ja paras vanhemmuus on sellaista, joka kasvaa lapsen rinnalla. Erityislapsen vanhemmaksi kasvaminen käykin sitten ihan erilaisten polkujen kautta. Tai niin olen ainakin itse kokenut. Olen miettinyt paljon äiti-lapsi suhdettani molempiin poikiini, sitä miten erilaiseksi se on muodostunut. On tietysti vaikea arvioida tätä asiaa, koska minulla ei ole kokemusta siitä, millaista on olla useamman terveen lapsen äiti. Koska kaikki ihmiset ovat erilaisia, niin varmasti myös suhteet muodostuvat erilaisiksi. Toisaalta terveiden lasten kanssa kehitysvaiheet ja ongelmatilanteet ovat usein kuitenkin varmaan enemmän samanlaisia, kuin mitä esimerkiksi meidän perheen pojilla.

Esikoisen kanssa äitiyteen liittyi paljon enemmän iloa hänen oppimisestaan ja kehittymisestään ja ylpeyttä hänestä. Valon kanssa ilo ja ylpeys eivät ole (olleet) itsestäänselvyyksiä. Niiden harvinainen esiinpulpahtelu on johtanut niiden merkityksen kasvuun. Ja toisaalta se on taluttanut minut oikean, pyytettömän rakkauden äärelle. En voi sanoa, että rakastaisin toista lastani enemmän kuin toista tai jompikumpi olisi minulle arvokkaampi tai tärkeämpi, mutta Valon myötä koen vasta todella oppineeni, mitä tarkoittaa rakastaa ihmistä juuri sellaisena kuin hän on. Ilman mitään vaateita mistään. Osaan rakastaa ja rakastan, vaikka lapsellani olisi niin paha olla että hän ei hymyile kuukauteen. En tarvitse mitään takaisin, jollei lapsellani ole mistä antaa. Mutta pyyteetön rakkaus ei ole helppoa. 

Vielä vuosi sitten minua painoi tunne siitä, että olen lapsen sijaan saanut hoidettavan möykyn. Arki ei ollut kovin antoisaa kun Valon kiinnostus asioita ja tekemistä kohtaan oli lyhytjänteistä ja vähäistä. Jos uskalsi kokeilla jotain uutta, niin se oli lähes poikkeuksetta liian jännittävää. Nykyisestä tilanteesta taaksepäin peilaamalla ymmärrän, että Valon innottomuus elää on ollut ennen kaikkea pahaa oloa ja kaoottisen elinympäristön aiheuttamaa pelkoa ja jännitystä. Nyt kun Valo voi paremmin ja hahmottaa ympäristöään selkeämmin sekä pystyy ilmaisemaan itseään viittomalla (ja nykyään toisinaan jopa ääntelemällä!), meidän suhteestamme on muodostunut paljon rikkaampi ja antoisampi.

Oman kokemukseni mukaan kamalin paikka vanhemmuudessa on katsoa kun lapsella on huono olo, ilman että pystyy itse auttamaan mitenkään. Se jäytää sisuskaluja, hävittää ruokahalun ja elämänilon. Nyt kun Valo voi tällä hetkellä hyvin, en osaa kaivata enempää. Se riittää. Minulle ylpeyden aihe on se, että Valo on hyvällä tuulella; katsokaa, lapseni hymyilee ja nauttii elämästään!

En pysty varmuudella sanomaan, onko rakkauteni esikoistani kohtaan yhtä pyyteetöntä. Toki rakastan häntä juuri sellaisena kuin hän on, teki hän mitä tahansa. Yhteiskuntakelpoiseksi ja vastuulliseksi aikuiseksi kasvaminen ja kasvattaminen vaatii kuitenkin monelta kohdin täysin erilaista tapaa katsoa asioita. Esikoisen kohdalla minulla on toiveita ja haaveita tulevaisuudesta. Ei mitään valmiiksi suunniteltua urapolkua, ennemminkin ajatuksia siitä, millaisia elämänarvoja toivoisin hänen elämässänsä toteuttavan. Valon kohdalla riittää tämä hetki. Ei ole tarvetta katsoa tulevaisuuteen, siellä ei ole mitään odottamassa. On vain tässä ja nyt.