lauantai 3. toukokuuta 2014

Kolmenkympin kriisi

Viime aikoina mieli on ollut muualla. Blogiakaan ei ole voinut kirjoittaa, kun olen kahlaillut ajatusten syvissä syövereissä. Kolmen ja puolen vuoden shokin jälkeen tapahtui jonkinlainen ihmeellinen herääminen. Kaikki nämä vuodet ovat menneet jotenkin niin tiiviisti Valon ympärillä, kriisistä ja ahdistuksesta toiseen, lääkärikäynnistä, lääkekokeilusta, oudosta oireilusta ja huonosta uutisesta toiseen. Valo tarvitsee niin paljon, joten hän on myös saanut kaiken.

Sitten yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta se iski: olen olemassa. MINÄ olen olemassa. Mutta kuka hitto minä olinkaan? Missä olen, mihin olen menossa? Mitä haluan?
Oli aika, jolloin oli niin paljon ideoita ja luovuutta ja aikaa toteuttaa niitä. Ympärillä mahtavia ihmisiä. Vastuu oli vain itsestä. Syötiin silloin kun nälätti ja nukuttiin kun väsytti. Nukkumapaikaksikin kelpasi mikä vaan. Eipä paljon kiinnostanut, mihin muottiin yhteiskunta olisi halunnut pusertaa. Oltiin kommuunissa ja vallatussa talossa eikä sinne edes tullut juoksevaa vettä. Ruokaa sai dykkaamalla ja vedet haettiin huoltsikan vessasta. Kun meni heti aamuvarhaisella, ne antoi edellispäivän pullat pussissa mukaan, kun tiesivät, että ne olisi kuitenkin haettu roskiksesta. Elämää eteenpäin kulkiessa sitä keskiluokkaistui kummasti. Ja mitä enemmän keskiluokkaistuu, sitä enemmän keskinkertaistuu... Se on ainakin pelkoni.
Elämä on lahja, jonka jokaisesta päivästä täytyy kiittää, oli se millainen tahansa. Niin olen pitkään ajatellut ja toivottavasti aina ajattelen. Elämää ei pidä suunnitella, vaan ottaa se vastaan sellaisena kuin se tulee. Niin se on parasta.

Joten minä sitten vilkuttelin itselleni täältä, asuntovelallisena, työssäkäyvänä, perheellisenä naisena ja mietin, että what the hell happened. Yksinkertaisimmillaan vastaus on kai se, että tapahtui rakkautta. Rakkautta ja elämää. Dyykkaaminen ja ulkohuussissa ravaaminen keskellä kaupunkia olisivat sitäpaitsi varmaan käyneet pitkäveteiseksi ennenpitkää.
Onnekseni huomasin, että intohimo elämään ja kyky nähdä elämän kauneus ovat edelleen tallella. Tällä hetkellä ne on vain valjastettu vähän erilaisiin tehtäviin kuin silloin kauan sitten. Aloitin silti heti tosi mielenkiintoisen ja inspiroivan taideprojektin, ihan vain varmuuden vuoksi. ;)

Olen lukenut, että yksi suurimpia psyykkisesti kuormittavia asioita on tunne siitä, ettei hallitse elämäänsä. Valon kanssa eläessä tuo tunne on arkipäivää. Kaikki menee aina Valon voinnin ehdoilla. Joka päivän ja yön joka ikinen minuutti. Talking about kuormitus! Mutta kyllä minä mahdun tännekin väliin, olen varma siitä. Kunhan en vain unohda olemassaoloani.

Ja Valokin on pärjäillyt ihan hyvin, vaikka äiti on ajatellut suuria... :) Epilepsia kiusaa entiseen malliin, loputtomana ryöppynä. Refluksin hoitoa kokeillaan nyt reseptillä "emme kokeile mitään ja katsotaan mitä tapahtuu", sillä Valon ex-refluksilääke on totaalisesti poistunut apteekkien tuotevalikoimasta ja vastaavaa lääkettä ei ole tilalle. Kokeilu on sujunut ehkä jopa paremmin kuin odotin, vaikkakin olen herännyt liian monena yönä siihen, että Valo on tukehtumassa. Joten joku arpalippu uuden lääkkeen kokeiluun täytyy kai vetäistä lääkärin hatusta.
Valo on ollut edelleen tosi väsynyt. Huolestuttavan väsynyt. Turvotusasioissa odottelemme käsittääkseni aikaa patologille. Ties monettako viikkoa. Mitään ei ole siis selvinnyt. Paitsi, että lähes jatkuvasti turvottaa jostain kohtaa kehoa. Kylpyhuoneremontista ei ole kuulunut mitään. Eikä apuvälinerattaistakaan sen jälkeen kun ne haettiin huoltoon.
Olemme silti kaikki hengissä, jee! ;)



8 kommenttia:

  1. Kolmenkympin kriisin tunnistaa siitä... tähän ei taida nyt Chisun biisin sanat istua. Olen kuitenkin onnellinen, että olet muistanut oman olemassaolosi. Tiedän, että itsensä voi hukata erityislapen kanssa. <3

    Lähetän paljon paljon enkeleitä Valolle ja parempaa oloa! <3

    Ja mielenkiinnolla jään odottamaan taideprojektisi palajastumista!

    Ps. Lupaan kirjoittaa meiliä heti kun löydän edes hetken aikaa keskittyä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me ollaan kyllä niin mentaalisella tasolla yhteydessä, että huh-huh. Taidehedelmästä tulee lahja Helmille, nääs.. :) Ja juu, teidän ei ole pakko kehystää sitä ja ripustaa takan päälle, mutta toivon, että siitä on iloa ja piristystä edes hetkeksi! Kunhan löydän tarpeeksi aikaa, että saan sen valmiiksi.

      Vielä kun löytyisi joku tasapaino oman itsen ja erityislapsen äitiyden väliin. Sellainen, jossa kummassakaan ei joutuisi tekemään liikaa kompromisseja. Taitaa jäädä haaveeksi, mutta sitä kohti voi aina pyrkiä. :)

      Take it iizi, kirjota kun kerkiät. :)

      Poista
  2. Heippa!

    En ollutkaan tätä kirjoitusta lukenut, kun eilen sinulle soittelin. Olisin voinut tästäkin asiasta kanssasi jutella, itsellänikin kun tuo kolmenkympin rajapyykin ylitys tapahtui pari vuotta sitten. :)

    Tuttuja ajatuksia taas! Välillä mietin menneitä ja ajattelen, että miten päästin itseni tähän jamaan, niin fyysisesti kuin henkisestikin välillä. Kuitenkin, repsahtaneesta olemuksestani ja omien harrastusten yksinkertaistumisesta huolimatta ajattelen, että olen saanut elämältä paljon enemmän kuin uskalsin ajatella tai toivoa. :)

    Kuten eilen todettiin, on erityislapsen äitinä, ilon aiheet usein kovin pieniä. Kukaan ei halua lapsensa kärsivän, mutta koska lapsen voinnille ei valitettavasti aina mitään itse voi, on onni, että sen vastapainoksi voi iloita arjen pienistä asioista. :)

    Olen iloinen, että löydät välillä edes pieniä hetkiä itsellesi! Ja toivon, että saat niistä voimaa arjen haasteisiin.

    Aurinkoisia päiviä ja voimia koko teidän perheelle ja toivon sydämestäni, että Valon olo helpottaisi ja apua ongelmiin jostain löytyisi!

    Soitellaan!


    Terkuin
    Elina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi me ehditään jutella kolmenkympin kauhuista ensi kerralla. :)

      On tosi tärkeää olla tyytyväinen omaan itseensä ja elämäänsä, mutta sitten on myös aivan yhtä tärkeää pystyä erottamaan omista tunteistaan esimerkiksi ympäristön tai median luomat paineet sille, miltä tulisi näyttää omassa kodissa ja miltä tulisi näyttää itse ja miten lapset pitäisi pukea ja millainen parisuhde olis se priima ja niin edelleen.
      Mä tarkastelen omia motiivejani säännöllisesti ja kriittisesti ja tarpeen tullen olen itselleni armollinen. :) Ei tästä erityisarjesta selviäisi, jos ei osaisi ottaa voimia niistä pienistä onnen ja hyvänolon hetkistä.

      Aurinkoista kevättä teidänkin poppoolle! Kuulemisiin. :)

      Poista
  3. Heippa!

    Juurikin niin tärkeää muistaa huomioida noita motiiveja ja ympäristön paineita. Olen itse välillä huono muistamaan nuo asiat ja tarkastelemaan tosiaan niitä vain meidän perheen näkökulmasta, eikä ympäristön tai median paineesta!

    Kiitos taas hyvästä tekstistä! Olet kyllä lahjakas ilmaisemaan itseäsi kirjallisesti. Se on hieno taito eikä sitä kaikki osaakaan! :)

    Terkuin
    Elina

    VastaaPoista
  4. Hei!

    Käyn aina välillä lukemassa täällä, tylsänä ihmisenä ei ole tullut jätettyä puumerkkiä aikaisemmin. Sen verran heitän ajatusta tänne tuohon refluksi vaivaan. Työskentelen kehitysvammaisten parissa ja siellä muutamalla meni prepulsidia. Sen valmistus kun loppui, saivat nämä prepulsidin tilalle sellaista lääkettä kun motilium tropfen. On ainakin meidän asiakkailla toiminut. Tässä vielä yksi nettiosoite missä on kerrottu lääkkeestä jotakin lisää http://ec.europa.eu/health/documents/community-register/2002/200210175767/anx_5767_fi.pdf . Sivulta 10 eteenpäin on paremmin juttua tästä.

    Voimia ja jaksamista kevääseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon vinkistä! Täytyy ehdottaa lääkärille, että josko kokeiltaisiin tätä. Oikeastaan olenkin tässä vähän odotellut, että tulisi jotain käyttökokemuksia Prepulsidia korvaavista lääkkeistä tuttavapiiriin, niin olisi sitten jotain ajatusta siitä, mihin suuntaan tässä ehkä lähdettäisiin. Toki lääkäreillä on omat ajatuksensa, mutta minua äitinä kiinostaa myös lääkkeen x reagointi muuhun lääkitykseen, sivuoireet jne. ja niistä kuulee parhaiten toisten lasten vanhemmilta.

      Kiitos kommentista! Blogia saa lukea kera kommenttien tai hiljaisena, kumpikin yhtä sallittua. :) Olen iloinen jokaisesta lukijasta jättivät he kommentin tai eivät. :)

      Poista