keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Ajatuksia tärkeästä

Tärkein Valon opettamista asioista on kyky pysähtyä paikoilleen. Oikeasti pysähtyä, olla läsnä. Luulin joskus olevani siinä ihan hyvä. Valon myötä olen oppinut, että olen vähintäänkin tosi surkea. Se on samanlainen  oivallus kuin joskus silloin kun esikoinen syntyi ja minusta tuli äiti: innokkaana meditoijana oivalsin, että todellinen mielenrauha ei löydy eristäytymällä yhteiskunnasta ja hiljentämällä ajatuksensa. Siinä vaiheessa kun pysyy seesteisenä perhe-elämän keskellä, voidaan alkaa puhumaan joogeista ja mestareista.

Tärkeät työtehtäväni Valon asentoihin ja tarpeisiin mukautuvana tuolina, silminä ja käsinä ovat naulinneet minut usein tahtomattanikin paikoilleen pitkäksikin aikaa. Valo jumiuttaa avustajansa alleen ja vaikka mieli laukkaa tuhatta ja sataa kaikessa siinä, mitä juuri sillä hetkellä olisi kivaa tai tarpeellista tehdä, voi vain istua paikoillaan. Välillä en edes tee muuta kuin olen sopivasta kohdasta asentoa tukeva syli, Valolla on omat touhut, joissa autan tarvittaessa. Jää aikaa kohdata itsensä ja ajatella. Sitä voi tuijottaa matolla ilmavirran mukana heikosti huojuvia kissankarvaläjiä ja kasvattaa sisäistä sotkunsietokykyään, Valoa kun ei lasketa hetkeksi sohvalle jatkamaan touhujaan kun äiti heiluttaa imurinvartta. Tai voi sen tehdä, mutta Valo ei jatka touhujaan eikä edes istu itse. Hän makaa kippurassa, huutaa kurkku suorana ja mahasta palautuu lahjakkaasti tavaraa suuhuun. Sisäiselle seesteisyydelle on tarvetta.

Jos haluaa kommunikoida Valon kanssa on uskallettava odottaa ja antaa aikaa. Kaikki tapahtuu hitaasti ja vaati keskustelijalta kärsivällisyyttä sekä aitoa kiinnostusta. Jos ei keskity, ei ymmärrä. Ylipäätään ihmisarvoinen kohtelu vaatii pysähtymistä ihmisen kohdalle, miettimistä, mitä ja miten minä haluaisin itselleni tehtävän, jos olisin muiden avun varassa. Mies huomauttaa usein, että olen jo lähtökohtaisesti hakoteillä: mietin, mitä itse haluaisin itselleni tehtävän, jos olisin Valo. Vaan en ole Valo, joten saatan tehdä vääriä asioita. Toisaalta voidaan kysyä, eikö vaikkapa oikeus kommunikointiin (ja kommunikointikeinojen opettelu) ole aika universaali oikeus sekä tarve.


Välillä Valolla on päiviä tai kausia, jolloin - no, näin minä sen suoraan sanottuna ajattelen - hän tekee kuolemaa. Kommunikointi ei kiinnosta. Tuntuu, että pään sisällä ei liiku eikä ole mitään. Tuntuu, että tämä maailma ei merkitse Valolle, että hän on jo matkalla eteenpäin, jossain muualla päänsisäisesti. Valo on väsynyt ja kärttyinen. Niinä päivinä mietin, mitä hittoa oikein teen kun yritän niin paljon. Kun kiskon ja vedän Valoa takaisin päin, huutelen teoillani sinne jonnekin: "Älä mene vielä, jää vielä hetkeksi meidän luo. Katso miten kaunis maailma on, anna minä näytän sen sinulle."
Noiden kausien aikana tulee hetkiä, jolloin tekisi mieli heittää hanskat tiskiin. Kun mikään ei kelpaa ja kiinnosta, se ärsyttää ja vihastuttaakin. Kun koko päivä on pelkkää yrjöä ja epikohtausta, suutun sairaskohtauksillekin. En voi olla miettimättä, miksi, oi miksi laitan itseni likoon näin.

Mutta jos luopuisin niistä arvoista, jotka toimintaani Valon kanssa ohjaavat, mitä jäisi jäljelle? Sillä silloin kun Valo on täällä, kun juttelen hänen kanssaan, leikin ja touhuan, silloin tiedän, että en voi toimia muulla tavalla. Hyvinä ja huonoina aikoina kyky pysähtyä, tappaa kiire ja turha tarve tehdä asioita, on arjen hyvinvoinnin salaisuus. Läsnäolo on tärkeintä.



14 kommenttia:

  1. Aamen. Juuri näin. Tästä voisi itse kukin ottaa mallia ihan "tavalliseen" ja "normaaliinkin" arkeen. (mitä ikinä ne kullekin ovat..) Hyvä sinä ja te ja teidän perhe!! ~Memmuli~

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin stressaan usein turhasta ja kiukustun sitten kun tajuan, ettei resurssit riitä siihen kaikkeen turhaan. Onneksi osaan jo aika hyvin tunnistaa kuvatunlaiset tilanteet, pysähtyä, vetää henkeä ja muuttaa suuntaa. Me ollaan täällä toisiamme ja vähän itseämmekin varten, kaikki muu on toissijaista.

      Poista
  2. Sanaton. Siis minä olen sanaton. Mutta niin oikeita sanoja sinä olet kirjoittanut. Kiitos niistä. Voimia ja valonhetkiä teille. Terveisin, Elina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätäkin teemaa on tullut pyöriteltyä päässä viime aikoina paljon, vihdoin sen jalostui tekstiksi asti. Vielä olisi pääkopassa ajatuksia ja ihmetyksiä vaikka kuinka, aikaa niiden ylöskirjoittamiseen ja setvimiseen vähemmän. Mutta, toisaalla, ehkä se on toissijaista. :)
      Voimaa ja virtaa sinnekin!

      Poista
    2. Kiitos ��. Ajatusten kirjoittaminen tuo ne ihmetykset todeksi, ehkäpä auttaakin niiden järjestäytymistä. Itse kirjoitan kun oikein ahdistaa, se usein helpottaa. Vaikeat asiat eivät sillä poistu, vaan ne saattaa itsekin nähdä toisessa näkövinkkelissä.
      Elina ��

      Poista
    3. Minulle kirjoittaminen on prosessi, jossa ensin makustelen jotain aihetta pääni sisällä. Välillä viikon, välillä kuukauden. Ajatuksia on paljon, mutta kun niitä alkaa pukea tekstiksi, ydin jää jäljelle ja epäolennainen karsiutuu pois. Usein pystyn tekstieni avulla näkemään ja avaamaan itselleni omien toimintatapojeni motiiveja. Kirjoittaessa saatan ymmärtää, miksi ihan oikeasti suutun tai turhaudun jostain, mikä on se, mikä taustalla hiertää. Ja vaikka kirjoittaminen ei muuta tosiasioita, usein vaikeiden ajatusten julkituominen on eräänlainen synninpäästö: kun tunnustan jotain, se ei ole enää niin suuri möykky sisälläni.

      Poista
    4. Niin juuri. Itse yritän puhua asiat puhki ja halki. Ja jos en voi, yritän kirjoittaa :)
      Jos mietityttäviä juttuja ei pura, ne kasvaa ja kasvaa liian suuriksi.
      oon monta kertaa suunnitellut jonkinmoisen blogin aloitamista, mutta vielä se on jäänyt. Kirjoitan lähinnä itselleni :)

      Elina

      Poista
    5. Puhuminen on sikäli helpompaa, että vastassa on kuulija, joka voi juuri siinä ja sillä hetkellä reagoida sanomisiisi, myötäillä, kyseenalaistaa, kehua, kannustaa ja tuoda aiheeseen uusia näkökulmia. Blogissa keskustelu on hitaampaa, jos sellaista syntyy.
      Minulle mieheni on korvaamaton keskustelukumppani, sillä hänelle on tyypillistä lähteä kyseenalaistamaan sanomisiani ja avata asioita toiselta kannalta. Usein mieheni ottaa ihan vain keskustelun mielenkiinnon vuoksi eri kannan tai näkökulman kuin minä, ei siksi, että välttämättä olisi sitä mieltä, jota keskustelussa tuo esille, vaan rikastuttaakseen keskustelua. Ja ehkä hän nauttii vähän kiusaamisestani, koska saa toisinaan provosoitua minua niin helposti.. :)

      Blogin perustamisessa ei oikein voi menettääkään. :) Kirjoittamista itselleen voi jatkaa, ja jos tekstit ovat kiinnostavia, ne löytävät ajan mittaan lukijansa. Tietysti blogi saattaa viedä aika paljon aikaa, jos ottaa asiakseen päivittää säännöllisesti monta kertaa viikossa tai oheistuotteistaa itsensä sosiaalisiin medioihin. Rohkeasti vaan kirjoittamaan! :)

      Poista
  3. Todella kaunis teksti. Valo on onnekas, kun on saanut sinut äidikseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja minä olen onnekas, kun olen saanut Valon pojakseni.
      Kiitos kehuista. :)

      Poista
  4. Kylläpä on ajatuksia herättävä teksti. Rakkaus lapseen, se vaatii ja antaa paljon, joskus ihan kaiken. Kyllä tässä taas saa niille pikkumurheille perspektiiviä. Hyviä hetkiä teille!
    Marsa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valo ottaisi kaiken, jos antaisi. :) Tämä on yksi vaikeimpia asioita, joiden kanssa painin: balanssi siinä, kuinka paljon Valolle voi antaa, koska se on aina pois parisuhteelta, perheeltä ja ajastani toisen lapseni kanssa. Valon kanssa tekeminen ja jutut ovat kuitenkin niin erilaisia, sellaista perheen on hyvin vähän. Toisaalla toimintaani ohjaa eetiikkani ja moraalini, joiden mukaan minun on pakko antaa Valolle paljon aikaani ja apuani, koska muuten hän ei saa juuri mitään elämästään irti.

      Poista
  5. Kiitos kirjoituksestasi. Niin totta on tuo, että todellista joogaa on se, että pysyy seesteisenä perhe-elämän keskellä, erityisesti kun perhe-elämä vaatii vielä enemmän kuin tavallisesti. Että osaa vastustaa omaa haluaan tehdä "jotain hyodyllisempää ja mukavampaa", olla kärsivällisesti läsnä. Että ottaa vastaan sen, mitä elämä on antanut, eikä juokse sitä karkuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen miettinyt, onko pysähtyminen ja hetkeen keskittyminen ihmisistä niin vaikeaa siksi, että siinä joutuu kohtaamaan itsensä. Itse nautin hiljaisuudesta ja itseni kanssa olemisesta (vaikka toisaalla minun haasteeni on hiljentää se loputon tehtävälista pääni sisältä), mutta monet ihmiset tuntuvat myös pelkäävän omia ajatuksiaan ja sitä, mitä he ovat. On mukavampi räplätä puhelintaan tai selata nettiä tylsinä hetkinä kuin kuunnella ja kohdata itsensä.

      Poista