sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Sairastupa jälleen

Perjantaiyönä Valo alkoi oksentaa. Yö meni valvoessa. Aamulla puuro pysyi kuitenkin vatsassa ja kunnioitimme esikoista lähtemällä koko perheen voimin koulun kevätjuhlaan. Todistus oli kotona vallinneesta kaoottisesta alkuvuodesta ja keväästä huolimatta oikeastaan jopa yllättävän hyvä ja totesimme miehen kanssa, että esikoinen saa päättää päivän tekemiset. Lähdimme Helsingin Valillaan matelijataloon ja sen jälkeen vielä ravintolaan. Valo nuokkui rattaissaan rauhallisena, joten pystyimme kerrankin keskittymään toisiimme.
Kotona huomasin, että Valolle oli noussut kuumetta. Illalla alkoi parku, jonka hyssyttelyä on miehen kanssa nyt vuoroteltu yö ja tämä päivä. Pitkästä aikaa Valo on tosi, tosi kipeä. Ei vaadita paljoa, että tästä täytyy lähteä sairaalaan. Pohjalla vaikuttaa varmasti vielä toukokuun alun sairastelu, sillä rohinat eivät ehtineet parantua ennen kuin tämä uusi iski kyntensä poikaani.

Minulla on ollut koko kevään sellainen kauhea tunne, että Valo ei ole täällä enää kauaa. En tiedä, mistä se kumpuaa. Omista peloistani? Vai olenko vain niin puhki, että alitajuisesti toivon helpotusta? Miten voin edes sanoa, että Valon kuolema olisi helpotus, kun tiedän, että se olisi elämäni vaikein ja kamalin asia ja joutuisin elämään sen kanssa viimeiseen hengenvetooni. Tästä puhuimme tänään pitkään mieheni kanssa.

Viime viikko meni muutenkin matalalennossa ja vaikeiden asioiden äärellä. Olen lohduttautunut lukemalla Valolle iltasaduksi Muumipappa ja meri -kirjaa. Tove Janssonin sanat ovat olleet mitä parhainta terapiaa.

"Äiti maalasi parhaiten juuri ennen auringonlaskua, silloin torni oli tyhjä ja yksinäinen ja hän näki kotilaakson hyvin selvästi.
Eräänä iltana lennähti läntiselle taivaalle kaunein ja valtavin auringonlasku, minkä äiti oli ikinä nähnyt. Taivas puhkesi punaisiin, oranssinvärisiin, ruusunpunaisiin ja napolinkeltaisiin liekkeihin, pilvet valoivat hehkuvia värejä tumman, tuulisen meren ylle. Tuuli oli nyt lounainen, se puhalsi suoraan saarta kohti hiilenmustasta, hyvin terävästi erottuvasta taivaanrannasta.
Äiti seisoi ruokapöydällä ja maalasi punaisella mönjällä punaisia omenoita puun latvukseen. Kunpa olisikin saanut maalata noilla auringonlaskun väreillä, ajatella millaisia omenoita ja millaisia ruusuja!
Hänen katsellessaan taivasta iltarusko hiipi seinää pitkin ylöspäin ja sytytti kukat hänen puutarhassaan. Ne tulivat eläviksi ja alkoivat hehkua. Puutarha avautui, haarautui käytävä, jonka perspektiivi oli vähän omituinen, muuttui aivan oikeaksi ja vei suoraan kuistille. Äiti laski käpälänsä puunrungolle, se oli lämmin auringosta, hän tunsi sireenien puhjenneen kukkaan.
Äkkiä varjo lensi yli seinän, salamannopeasti, jonkin musta kiiti ulkona ikkunan ohi. Suuri musta lintu lensi majakan ympäri, se vilahti vuoroin kussakin ikkunassa, läntisessä, eteläisessä, itäisessä, pohjoisessa... se lensi ja lensi kuin raivopää pitkin, viuhuvin siiveniskuin.
Meidät on saarrettu, äiti ajatteli joutuen suunniltaan. Se on noidankehä, minua pelottaa. Minä haluan kotiin... Haluan vihdoinkin kotiin tästä kauheasta, tyhjästä saaresta ja ilkeästä merestä... Hän kietoi käsivartensa omenapuun ympärille ja sulki silmänsä. Puun kuori oli karhea ja lämmin. Meren kohina häipyi. Äiti oli mennyt puutarhaansa.
Majakkahuone oli nyt tyhjä. Väritölkit seisoivat vielä pöydällä ja ikkunan ulkopuolella jatkoi myrskypääsky yksinäistä tanssiaan. Kun läntinen taivas sammui, se lensi suoraan ulos merelle.
Tuli teeaika ja perhe saapui kotiin.
-Missä äiti on? kysyi Muumipeikko
-Ehkä ulkona hakemassa vettä, sanoi isä. -Viime näkemän jälkeen hän on maalannut uuden puun.
Äiti seisoi omenapuun takana ja näki heidän keittävän teetä. He näkyivät hiukan utuisina aivan kuin he olisivat liikkuneet veden alla. Äiti ei ihmetellyt tapahtunutta, hän oli vihdoinkin omassa puutarhassaan, missä kaikki oli paikoillaan ja kasvoi niin kuin pitikin. Muutama paikka oli piirretty hieman väärin, mutta se ei haitannut. Hän istuutui korkeaan ruohikkoon ja kuunteli käkeä, joka kukkui jossakin joen takana.
Kun teevesi alkoi kiehua, äiti nukkui sikeästi pää omenapuutaan vasten."

25 kommenttia:

  1. Voi räkä ja roiskis,toivottavasti Valo paranee pikaisesti!
    Minulla on mörkönä keuhkokuume,kuumeeton ja yskätön,käykää herkästi näytillä.Tuosta tunteesta että lapsesta joutuu luopumaan,sen tunsin minäkin.Pyyhi se pois mielestä,keskity hengittämiseen.Se tunne on musertava,kamala tunne(oman lapsenihan menetin,tunsin samoin).Olet voimakas,rohkea mutta pidäthän huolen jaksamisestasi.Kaikkea hyvää toivoen ja enkeleitä elämäänne.Valolle pikaista paranemista,voisiko olla myös siitepölystä johtuvaa? T. Maarit

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maarit kommentista! Tunne, aavistus, se on tosiaan kamala. Miten siihen pitäisi suhtautua, en tiedä. Kai se pitää vain unohtaa.

      Näytillä on käyty alkuviikosta ja onneksi nyt näyttää siltä, että selvisimme ilman keuhkokuumetta. Siitepöly varmasti altistaa infektioille, ilma on muutenkin täällä Helsingissä keväisin niin likaista.

      Poista
  2. Enkeleitä lähetän teille kaikille! Luja halaus ja voimia! <3 Osaisinpa auttaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Niina <3 Ihanaa että olet siellä, yritän jaksaa saada aikaiseksi... Anteeksi, kun kaikki kestää. :/ Voimavaroja ei vaan oikein nyt ole.

      Poista
  3. On syvää vääryyttä joutua elämään moisen tunteen kanssa. Tiedän. Olen itse saanut neuvon, joka on himpun auttanut itseäni. Anna tila ja aika tunteillesi sekä ajatuksille, niille synkistä synkeimmillekin. Niitä kun ei voi tukahduttaa tai olla ajattelematta. Mutta ole siellä vain hetki. Älä jää niiden valtaan. Voit palata uudestaan, kunhan et jää. Halaus! -Liisa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä. Jotain sellaista olen yrittänyt paljolti toteuttaakin. Aika pian Valon kanssa ymmärsi, että pimeät ja vaikeatkin tunteet pitää käydä läpi. Ne on pakko uskaltaa ajatella, edes vähän kerrallaan, pieninä palasina.
      Halaus myös sinulle, ollaan yhteyksissä, en ole unohtanut!

      Poista
  4. Olen äitini sairasvuoteen ääressä rukoillut, että hän pääsisi pois tästä elämästä ja tuskistaan. En tunne asiasta minkäänlaista syyllisyyttä, vaan iloa äitini puolesta. Hän oli niin levollinen ja kaunis kuoltuaan. Vailla tuskia. Älä syyllistä iteäsi. Kaikki menee niin kuin on tarkoitettu. Valo on suloinen. Hän elää juuri niin kauan kuin hän on siipensä ansainnut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauniista kommentista. Valon kuolemaa en sentään rukoile. Tuntuisi vähän groteskilta. Tottakai jos Valolla olisi paljon tuskia, toivoisin niiden helpottavan. Usein Valo tuntuu kuitenkin myös nauttivan elämästään. On eri asia olla kuolevan lapsen äiti kuin kuolevan äidin lapsi, luulisin, vaikkei minulla kokemusta asiasta olekaan. En kuitenkaan halua mitenkään vähätellä sitä, kuinka iso merkitys omalla äidillä on kunkin ihmisen elämässä ja kuinka vaikeiden asioiden äärellä kuolemaa kohtaamassa aina ollaan.

      Poista
  5. Tuon menettämisen pelon kanssa sitä on joutunut monesti itsekin elämään. Liian monesti! Se on todellakin tunteista mitä ahdistavimpia. Sen koettaa vain aina työntää ajatuksistaan, joskus onnistuen, toisinaan tunteen jäädessä kolkuttelemaan.
    Voimia ja pikaista paranemista Valolle <3
    Meillä tänään liuta labrakokeita munuaiskivien murheen kryynin selvittämiseksi ja toimenpidekin pitäisi niille tehdä, kun tietäisi missä... Onko taas sairaalareissu vieraalle paikkakunnalle edessä. Ei kivoja juttuja ollenkaan!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo epävarmuus siitä, mihin seuraavaksi pompotetaan ja joutuuko osastolle vai pääsekö kotiin jne. on ihan kamalaa. Kuinka monta puuduttavaa päivää onkaan kulunut sairaalassa tunteja tappaen... Liian monta.

      Poista
  6. Ajattele menettämistä myös Valon kannalta. Mieti, onko hän onnellinen. Kun olen lukenut kirjoituksiasi (n. kuukauden viestit kerrallaan), olen saanut sen käsityksen, että Valon vointi/yleistila on hitaasti, mutta selvästi huonontunut hoitamisestasi ja rakkaudestasi huolimatta. Ajattele, olisiko Valolle itselleen helpotus päästä pois. Älä ajattele tässä asiassa vain sitä, miltä Sinusta itsestäsi tuntuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että Valo kuitenkin myös nauttii elämästään. Jokainen hetki ei ole pelkkää tuskaa. On totta, että Valo on voinut tämän kevään huonosti. Mukaan mahtuu hyviäkin päiviä ja silloin Valo todella nauttii elämästään ja osallistuu siihen aktiivisesti.

      Poista
  7. Voimia koko perheelle! Ja Valolle paranemishali♥ T: Hanne & Juuso

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja voimia myös sinnepäin! Oon facebookista seuraillut teidän sairasteluja... :(

      Poista
  8. Voimia teille, olette ajatuksissa <3

    Nina

    VastaaPoista
  9. Paranemisterveisiä Valolle. Ja jaksamista sinulle. Sanat tuntuvat niin vähäpätöisiltä, kun on isoista ja vaikeista asioista kyse. Tuntuu että sellaisia sanoja ei löydykään, joilla voisi välittää sen myötätunnon, jota tuntee toista kohtaan. Haluaisin niin kovin, että elämä teillä helpottuisi, Valon terveydentila turvotuksineen paranisi ja sinä saisit hengähdyshetkiä arkeesi. Olette ajatuksissani.

    Anu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anu. Kyllä tämä tauti nyt näyttää pikkuhiljaa olevan nujerrettavissa päin. Hitaasti, mutta varmasti. Pienistä erävoitoistakin pitää nauttia. :)

      Poista
  10. Voi pientä, toivottavasti on olo helpottunut. Ymmärrän niin hyvin nuo ajatukset. Kun on niin väsynyt. Ja lapsi voi huonosti. Sydämestäni toivon, että Valon vointi jollain ilveellä helpottuisi. Saisit vähän huilitaukoja. Ja saisitte nauttia kesästä. : Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mari! Kyllä meinasi bensa loppua kesken ajon kun Valon saturaatiot alkoi olemaan laskusuuntaiset ja poika vaan nukkui. Mutta tänään jo pirteämpi kaveri ja jo kolmatta päivää kuumeton!

      Poista
  11. Lähetän sinulle halauksen ja voimia koska en muutakaan voi. <3 Joskus vielä elämä on helpompaa, aivan varmasti! Uskoa siihen ja tähän päivään myös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauniista ja osuvista sanoista. <3

      Poista
  12. Hei,

    löysin blogisi Meriannen mielessä-blogin linkkauksen kautta ja luin kaikki postauksesi muutamassa päivässä. Aihe ei sinällään kosketa itseäni, olen nuori yliopistossa opiskeleva nainen, jolla ei omia lapsia vielä ole. Sairaalaelämää olen kyllä kohdannut omien aikuisiän kynnyksellä ilmaantuneiden kroonisten sairauksien myötä.
    Osaat kirjoittaa uskomattoman koskettavasti, kauniisti ja järkevästi Valon elämästä ja omista tuntemuksistasi matkan varrella. Tämä blogi antoi paljon ajattelemisen aihetta.
    Toivon teidän perheelle mahdollisimman hyvää, rauhallista ja valoisaa kesää!

    Raakel

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa

      ja kiitos kommentista! On ihanaa kuulla, että blogi herätti ajatuksia. Ihme ja kumma olet löytänyt teksteistäni järkeäkin. ;)
      Hyvää kesää myös sinulle!

      Poista
  13. Voimia!

    Tästä tuli Valo mieleen: http://www.norio-keskus.fi/files/9813/6842/5476/Peho.pdf

    VastaaPoista