Tärkeät työtehtäväni Valon asentoihin ja tarpeisiin mukautuvana tuolina, silminä ja käsinä ovat naulinneet minut usein tahtomattanikin paikoilleen pitkäksikin aikaa. Valo jumiuttaa avustajansa alleen ja vaikka mieli laukkaa tuhatta ja sataa kaikessa siinä, mitä juuri sillä hetkellä olisi kivaa tai tarpeellista tehdä, voi vain istua paikoillaan. Välillä en edes tee muuta kuin olen sopivasta kohdasta asentoa tukeva syli, Valolla on omat touhut, joissa autan tarvittaessa. Jää aikaa kohdata itsensä ja ajatella. Sitä voi tuijottaa matolla ilmavirran mukana heikosti huojuvia kissankarvaläjiä ja kasvattaa sisäistä sotkunsietokykyään, Valoa kun ei lasketa hetkeksi sohvalle jatkamaan touhujaan kun äiti heiluttaa imurinvartta. Tai voi sen tehdä, mutta Valo ei jatka touhujaan eikä edes istu itse. Hän makaa kippurassa, huutaa kurkku suorana ja mahasta palautuu lahjakkaasti tavaraa suuhuun. Sisäiselle seesteisyydelle on tarvetta.
Jos haluaa kommunikoida Valon kanssa on uskallettava odottaa ja antaa aikaa. Kaikki tapahtuu hitaasti ja vaati keskustelijalta kärsivällisyyttä sekä aitoa kiinnostusta. Jos ei keskity, ei ymmärrä. Ylipäätään ihmisarvoinen kohtelu vaatii pysähtymistä ihmisen kohdalle, miettimistä, mitä ja miten minä haluaisin itselleni tehtävän, jos olisin muiden avun varassa. Mies huomauttaa usein, että olen jo lähtökohtaisesti hakoteillä: mietin, mitä itse haluaisin itselleni tehtävän, jos olisin Valo. Vaan en ole Valo, joten saatan tehdä vääriä asioita. Toisaalta voidaan kysyä, eikö vaikkapa oikeus kommunikointiin (ja kommunikointikeinojen opettelu) ole aika universaali oikeus sekä tarve.
Välillä Valolla on päiviä tai kausia, jolloin - no, näin minä sen suoraan sanottuna ajattelen - hän tekee kuolemaa. Kommunikointi ei kiinnosta. Tuntuu, että pään sisällä ei liiku eikä ole mitään. Tuntuu, että tämä maailma ei merkitse Valolle, että hän on jo matkalla eteenpäin, jossain muualla päänsisäisesti. Valo on väsynyt ja kärttyinen. Niinä päivinä mietin, mitä hittoa oikein teen kun yritän niin paljon. Kun kiskon ja vedän Valoa takaisin päin, huutelen teoillani sinne jonnekin: "Älä mene vielä, jää vielä hetkeksi meidän luo. Katso miten kaunis maailma on, anna minä näytän sen sinulle."
Noiden kausien aikana tulee hetkiä, jolloin tekisi mieli heittää hanskat tiskiin. Kun mikään ei kelpaa ja kiinnosta, se ärsyttää ja vihastuttaakin. Kun koko päivä on pelkkää yrjöä ja epikohtausta, suutun sairaskohtauksillekin. En voi olla miettimättä, miksi, oi miksi laitan itseni likoon näin.
Mutta jos luopuisin niistä arvoista, jotka toimintaani Valon kanssa ohjaavat, mitä jäisi jäljelle? Sillä silloin kun Valo on täällä, kun juttelen hänen kanssaan, leikin ja touhuan, silloin tiedän, että en voi toimia muulla tavalla. Hyvinä ja huonoina aikoina kyky pysähtyä, tappaa kiire ja turha tarve tehdä asioita, on arjen hyvinvoinnin salaisuus. Läsnäolo on tärkeintä.