Tasan viikko ennen Lastenlinnan neurologikäyntiä. Etsin Valosta jatkuvasti kehitysvammaisuuden merkkejä; onkohan ääntely taantunut, heittelehtivätkö vireystilat, jotain selvää vapinaa sillä ainakin on (taisi osoittautua kylmän vapinaksi)... Luen netistä juttuja moninäkövammasta ja kehitysvammaisen tytön äidin blogia.
Ajan kulumisen odottelu on tuskallista, kuinkakohan kauan kehitystä odotetaan ennen kun kehitysvamma todetaan? Täytyykö odottaa montakin vuotta? Hassua, että viime neurologikäynnistä on vasta kaksi kuukautta ja Valo on kuitenkin kehittynyt ja mä olen silti satavarma, ettei se ole kehittynyt tarpeeksi.
Ehkä kaikki tämä kertoo eniten minusta ja keskeneräisyydestäni ihmisenä. Miten vaikea asia kehitysvammaisuuden kohtaaminen minulle onkaan! Enemmän kuin Valon tulevaisuutta, murehdin omaani. Sick! Tunnen kaunaa siitä, että miksi juuri mulle kävi näin, mähän tein kaiken raskaana ollessani "oikein". Mietin alkuraskaudessa sairastamani poskinontelon tulehdusta - olisiko pitänyt hakea siihen antibiootit aikaisemmin? Olen katkera kaikille, joilla on normaalisti kehittyvät lapset. Olen katkera omalle miehelleni. En tiedä edes miksi. Ehkä siihen on vaan helppo kohdistaa oma katkeruus.
Eilen ruokakaupassa soi biisi, jossa laulettiin siitä kuinka rakkaus voi muuttaa elämää: "tajusin tänään että rakastan sua / vaikka eilen vielä luulin ettei mikään liikuta mua" ja sitten siinä oli elämästä että "jos se muuttuu, niin antaa sen muuttua". Munkin pitäis vaan uskaltaa rakastaa Valoa täydestä sydämestäni sellaisena kuin se on, ehkä se muuttaa mun elämäää, mutta so what?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti