Olen saanut muutaman päivän sisään kaksi puhelua sukulaisilta, jotka tiedustelevat Valon syntymäpäivien vietosta. Niitähän ei vietetä, koska Valolla todennäköisesti vihdoin alkaa kortisonilääkitys viikonlopun jälkeen. Huomasin, että sukulaisten lämpimiksi tarkoitetut sanat alkavat helposti ärsyttää. Mietin, että miksi, varsinkin sen jälkeen kun mies läksytti minua sosiaalisten taitojen puutteesta valittaessani sukulaisten sanoista.
Olen varmaan ihan liian väsynyt käydäkseni minkään tason small talkia. En oikeastaa halua ruotia omaa jaksamistani oman miehen ja oman äidin kanssa, mutta en voi vastata kysymyksiin, että hyvää kuuluu ja voin mainiosti, kiitos kysymästä. Valtava sisäänrakennettu tarve estää heikkouksiaan näkymästä on todella vahvassa. Huomaan, että yritän aina vakuuttaa jaksavani.
Ja ihan hyvin kai jaksankin, ainakin arkea. Mitä nyt iltatiskin tiskaus ottaa välillä urakalla aivoon. Valon vammojen käsittely sen sijaan on vaikea prosessi ja valitettavasti kukaan ei voi auttaa minua siinä. Se on käytävä kaikkine tuskineen ja ahdistuksineen läpi pala palalta. Trendinä näyttää olleen että aina kun saan yhden asian joten kuten käsiteltyä ja elämä alkaa tuntua ehkä jopa hiukan hyvältä, niin heti tulee uutta löylyä pesään ja tuska palaa, homma alkaa alusta.
Maanantaita ja aivokuvien tuloksia odotellessa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti