Muutosta on ilmassa. Syksy tekee sen osaksi, mutta myös vääjäämättä lähenevä töihinpaluu. Tunnen vahvasti seisovani elämässä taas yhden uuden luvun alussa. Äitiyslomat ja hoitovapaat on nyt lusittu, eikä enempää lapsia tule. Edessä on pitkä kaari työelämää ennen eläkeikää. Siis todella pitkä!
Paljon mietin, miten Valo ja töissäkäyvän arkielämä sopeutuvat yhteiseloon. Aikaa on niin paljon vähemmän. Ja Valon kanssa kaikki kestää. Tietysti suuri osa kuntoutuksesta ulkoistetaan nyt päiväkodin hommaksi. Sekin jännittää, että kuinka ne tuosta Valon elämän kannalta merkittävästä tehtävästä suoriutuvat. En oleta, että tekisivät yhtä paljon ja antaumuksellisesti kuin minä. Mutta tekisivät edes oikealla asenteella ja kunnolla sen minkä tekevät.
Valon reagointia päiväkotielämään mietin myös. Pelkään, että epilepsia riistäytyy käsistä. Se on pahin pelko tällä hetkellä. Eroitkut ja kiukuttelun kestän, koska ne todennäköisesti helpottavat ajan kanssa. Mutta epilepsiaa en kestä. Ei yhtään enempää enää! Sitäkin mietin, että entä jos Valon tila huononee niin, että työssäkäynti on mahdotonta jossain vaiheessa...
Viime viikolla meillä kävi Valon päiväkotiryhmästä muutama työntekijä aloituskeskustelun merkeissä. Kävimme läpi Valon tilannetta, toimintatapoja, taitoja, apuvälineitä jne. He kertoivat, ettei heillä ole aikoihin ollut näin vaikeasti näkövammaista / sokeaa lasta hoidossa. Paljon on siis heilläkin mietittävää ja opeteltavaa ja jonkin verran ryhmän toimintaa pitää Valolle soveltaa. Toinen iso haaste on Valon kommunikointitapojen opettaminen ryhmän työntekijöille. Heidän pitää opetella Valon viittomat.
Ihan hyvä fiilis jäi keskustelusta. Työntekijät vaikuttivat ammattitaitoisilta. Toisella oli itsellään vaikeaa epilepsiaa sairastava lapsi. Se huojentaa paljon, kun tietää, että paikalla on joku, joka osaa kohtauksia arvioida ja tulkita!
Olen myös ryhtynyt kouluttamaan vanhempiani Valon hoidossa. Tarvitsen omaishoidon vapaapäiviksi tuuraajia. :) Toissaviikonloppuna olimme vanhemmillani yötä, että ehdittiin käymään asioita läpi ja että Valo tottuisi mummuun ja vaariin kunnolla. Yksi iso ongelmahan on ollut koko Valon elämän ajan se, että Valo ei oikein perusta "vieraista" ihmisistä. Se on jollain tapaa tosi ymmärrettävää, sillä ihmisten tunnistaminen ilman näköä on hankalaa ja tutustuminen vie kauan. Pitkään Valo rupesi nukkumaan aina kun meille tuli vieraita. Nyt Valo on pikkuhiljaa tullut rohkeammaksi ja mummun ja vaarin hoitoon meneminenkään ei enää tunnu yhtä kaukaiselta ajatukselta kuin ennen. Paljon on vielä töitä sen eteen tehtävä, mutta olen optimistinen sen suhteen, että se jonain päivänä toteutuu.
Tässä taitekohdassa seistessäni olenkin iloinen siitä, että Valo on pikkuhiljaa kypsynyt tasolle, jossa päiväkotiin meneminen ei enää herätä välitöntä paniikkia pääni sisällä. Vuosi sitten ajatus tuntui mahdottomalta. Nyt se tuntuu haastavalta, mutta kuitenkin mahdolliselta. Ajattelen, että arjessa tulee olemaan varmaan paljon opettelua ja asioiden uusiksi järjestämistä, mutta että elämä kuitenkin lähtee loppujen lopuksi soljumaan uusia uria pitkin ja että siitä voi ehkä jopa jossain välissä vahingossa nauttiakin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti