What to do about your brain injured child

Sain viime kesänä lainaan Glenn Domanin What to do about your brain injured child. Nolona myönnän, että minä, joka rakastan kirjoja, sain luetuksi sen vasta nyt. Aion kuitenkin härskisti vierittää syyt ajanpuutteen ja rasituksen niskoille. Tämä oli kirja, joka vaati kohtuullisen skarppia mielentilaa. Teksti ei ollut erityisen vaikeaa - lukioenglannilla pärjäsi, mutta halusin lukea kirjan ajatuksella.

Kirja kertoo Domanin polun aivovammaisten (kuten hän itse potilaitaan nimittää) kuntoutuksen parissa vuodesta 1941 julkaisuhetkeen saakka. Tekstissään Doman kertoo erilaisten kuntoutusmenetelmien kokeilusta ja oivalluksista, joita hän on tiiminsä kanssa kuntoutuksen parissa saanut. 

Domanin tiimeineen kehittämän kuntoutusmenetelmän pohjalla on teesi siitä, että aivoperäisten vammojen kuntoutuksessa kuntoutetaan usein seuraamusta, ei syytä. Eli jos aivovamman vuoksi käsi ei toimi, niin oikea tapa ei ole kuntouttaa kättä, vaan aivoja. Doman on tiiminsä kanssa normaaleja lapsia seuraamalla kehittänyt mallin vauvan normaalista kehityksestä ja sen pohjalta arviointimenetelmän vammaisen lapsen aivovamman kuntoutuksen tarpeeseen. Ajatus on, että niin liikunta- kuin puhevammatkin paranevat saman kuntoutuksen myötä, koska kuntoutetaan aivoja. 
Yksi kuntoutuksen kulmakivistä tässä menetelmässä mallitus (patterning). Mallitus on tietynlaisten liikesarjojen suorittamista lapselle, esim. ryömimistä valmistavia liikkeitä liikuntavammaiselle lapselle ryömimisen oppimiseksi jne.

Kirjassa oli monta tuttua ja itsestäänselvältä tuntuvaa ajatusta vammaisen lapsen kuntoutuksesta ja kenties se johtui siitä, että kirjan alkuosa kertoo vuosikymmenten takaisesta ajasta, jolloin asenteet vammaisia kohtaan ovat olleet erilaiset. 
Erityisesti pidin siitä, kuinka Domanin lähtökohta on nähdä jokainen lapsi ensisijaisesti lapsena, ei näkö- tai liikuntavammaisena tms. Doman lähtee ajatuksesta, että tämä lapsi haluaisi tehdä samoja asioita kuin normaalit lapset, jos pystyisi. Ei siitä, että lapsi, joka ei kykene liikkumaan, olisi jotenkin tylsämielinen. Domanilla on paljon uskoa aivovammaisten lasten älykkyyteen ja kykyihin. Hän käyttää kirjassa lukukaupalla aikaa selvittääkseen lukijalle eri aistien puuttumisen merkityksestä kehitykseen (sillä juuri aistiongelmat ovat aivovammoille tyypillisiä).
Domanin luotto vanhempiin on myös syvä. Hän on omistanut kokonaisen luvun avautumiselle siitä, että äidit ovat lastensa parhaita asiantuntijoita. Esimerkkinä hän käyttää loistavaa ja minullekin tuttua tapahtumaketjua pienen aivovammaisen vauvan kohdalla: Äiti tietää aina ensin, että jotain on pielessä. Hän kertoo siitä monessa eri paikassa, monelle eri ammattilaiselle, useina eri kertoina. Ja menee hyvin pitkään, ennen kuin hänet otetaan tosissaan. Ja kun hän sitten vihdoin pääsee lääkärin pakeille, lääkäri tutkii lapsen ja toteaa äidille, että jotain on vialla ja asiaa täytyy hetki tutkia. Toteaa siis saman asian, jota äiti on paukuttanut jokaiselle muutaman viimekuukauden. 
Doman uskoo, että vanhemmat ovat lapselleen parhaita kuntouttajia, kunhan he saavat kunnolliset ohjeet kuntouttamiseen. Lapsi oppii luontaisesti eniten vanhempiensa seurassa.

Doman sitouttaakin vanhemmat hyvin vahvasti mukaan kuntoutukseen. Lasten kuntoutusohjelmat ovat kokopäivätyötä, niihin kuuluu monia eri harjoituksia ja useita toistetaan monta kertaa päivässä. Domanin tiimiä onkin kritisoitu siitä, että hänen kuntoutusohjelmansa ovat vanhemmille usein käytännössä mahdottomia toteuttaa ja aiheuttavat siten vain pettymyksiä.

Vaikka en olekaan Domanin kanssa kaikesta samaa mieltä,  niin mielestäni Domanin ja hänen tiiminsä meriittejä ei voi kuitenkaan sivuuttaa kevein perustein. Alkuperäisellä, Yhdysvaltojen Philadelphiaan perustetulla The Institutes for the Achievement of Human Potential -instituutilla on sisaruksia ympäri maailmaa, varsinkin Etelä-Amerikassa. Ennen kaikkea, hänellä on näyttöä siitä, että hänen menetelmänsä toimii. Se ei toimi kaikille, eikä hän väitäkään niin. Kuitenkin lähes jokainen lapsi hyötyy kuntoutuksesta edes jotenkin, toiset hyvinkin paljon. Ja se ei ole mitään satua, vaan tällä menetelmällä kuntoutettuja lapsia on oikeasti täällä Suomessakin.

Kirjaa lukiessa sain paljon uusia näkökantoja Valon kuntoutukseen. Olisi hölmöä olla antamatta vaihtoehtoisille näkemyksille ja puheenvuoroille tilaisuutta. Monesti vaihtoehtokuntoutuksen parissa kuitenkin tehdään myös oivalluksia, jotka siirtyvät virallisemmallekin puolelle. Esimerkiksi abr-kuntoutusmenetelmässä käytettävä faskiashieronta on jo urheilussa ja aikuisten kuntoutuksessa tuttu juttu, lasten kuntoutukseen se Valon fysioterapeutin mukaan vasta tekee tuloaan. Valoa se on ainakin auttanut paljon. 

Uskon, että Domanin opeissa on monta kuntoutusta tukevaa ja hyödyttävää asiaa. On selvää, että milloin tahansa ja millä tahansa menetelmällä halutaan hyviä tuloksia kuntoutuksesta, siihen täytyy sitoutua ja tehdä töitä tavoitteiden saavuttamisen eteen.

PS. Lainaajalle kiitos pitkämielisyydestä! :)