tiistai 16. joulukuuta 2014

Harmaan eri sävyt

Olen ehtiessäni ja jaksaessani seuraillut mediassa (nojoo, rehellisyyden vuoksi sanottava, että lähinnä yhdessä sanomalehdessä, mutta media on paljon seksikkäämpi sana :)), käytävää keskustelua äitien jaksamisesta. Luin joskus viikko sitten jutun vauvasurmaajasta ja siitä, kuinka hänen tekojensa taustalla on - omien sanojensa mukaan - yllätysraskaus sekä raskaus, joka on päättynyt kuolleen lapsen syntymään jne. On selvää, että ihminen ei surmaa lapsiaan ellei ole ns. täysin pimeä. On vieläkin selvempää, että ihminen ei hankkiudu holtittomasti raskaaksi yhä uudestaan ainoana tarkoituksenaan tappaa lapsi, ellei ole ns. vielä pimeämpi.
Luin myös artikkelin, jossa  ammatttiauttaja kauniisti sisustetun lastenhuoneen "sotkuisella" pöydällä istuessaan päästi vanhemmat piinasta toteamalla, että kaikki ajattelevat joskus raivopäissään, että haluaisivat tappaa lapsensa ynnä muuta kamalaa. Näinhän se menee, käsi ylös se jeesustelija, joka ei ole hautonut sisällään punaisena kuplivaa vihaa ja miettinyt, miksi ketussa noi mukulat piti mennä vääntämään. Ajatukset voivat olla pimeitä, ilman että ihminen on ja tärkeintä on, että ihminen on valoa vaikka ajatukset olisivat pimeitä tai jotain sinne päin.

Maailmaa on ihan liian helppo katsoa mustavalkoisena. Olisihan se kivaa, jos kaikki olisi joko hyvää tai pahaa, mustaa tai valkoista, ja minä voisi aina olla absoluuttisen hyvän puolela. Vauvasurmaajat voi näin ollen kuitata täysin pimeiksi ja mustiksi ja eristää omaan todellisuuteensa kauaksi omasta arjestaan. Mutta pimeyden raja on häälyvä ja mielenterveydestään ei oikein aina voi päättää itse. Shokkipaljastus: on olemassa harmaata. Shokkipaljastus numero kaksi: maailma on läpikotaisin harmaa.

Olen aina ollut ylpeä siitä, miten rautainen mielenterveyteni on. Selvisin minäkuvaltani ja mieleltäni aikalailla eheänä nuoruusiän suhteesta, jossa koin monenlaatuista väkivaltaa. Tajusin olevani aika vahva ja oman elämäni ohjaimissa. 
Elämässäni on ollut myös paljon mielenterveyttä helliviä tekijöitä, kuten eheä ja turvallinen lapsuus sekä monia onnen vuosia rakastavassa ja arvostavassa parisuhteessa. Valon syntymän myötä kuormitus on ollut jatkuvaa ja mielen käsittelemät aiheet raskaita. On ollut pakko myöntää, että ehkä mielenterveyteni ei olekaan katkeamatonta lajia. Että minullekin tulee vastaan hetkiä, jolloin en pysty enkä kykene. Että ehkä tekisi hyvää jutella jonkun ammattilaisen kanssa.

Yllättävää on ollut se, että väsynyt ja heikoilla mielenterveyden hangilla hiihtelevä ja keskusteluapua tarvitseva äiti ei sitä kovin helposti saa. Työterveydestä todetaan kiitti ja moi, emme hoida kuin työperäisiä ongelmia. Neuvolassa ja kaupungin terveydenhuollossa toivotetaan pitkää pinnaa jonottamiseen. Lapsen kuntouttavan tahon puolelta lupailtiin psykiatrin pikaista yhteydenottoa kaksi ja puoli kuukautta sitten. Sairauksia hoitavien tahojen kautta pääsee sentään purkamaan mieltään psykiatriselle sairaanhoitajalle.

Loppujen lopuksi on aika ihanaakin ettei ole olemassa vain mustaa ja valkoista. Mutta ennemmin kuin väsyneistä äideistä, jotka eivät uskalla pyytää apua, lukisin syvää ja viiltävää analyysia siitä, miten ne, jotka keskusteluapua tarvitsevat, saisivat sitä. Voimme jeesustella tai voimme tehdä jotain palvelujen tasolle. Piste.

2 kommenttia:

  1. Erittäin hyvin sanottu! Eipä ole mitään tuohon lisättävää. Muuta, kuin että samojen asioiden kanssa tullut itse painittua: työterveyslääkäri ja toinen lääkäri, sekä (liekö se sama) psykiatrinen sairaanhoitaja ovat lausuneet, etteivät näe tämän äiti-ihmisen olevan masentuvaa sorttia. Onko se sitten joku lupaus ja tae siitä, että en tule sitä olemaan ikinä? : Mari

    VastaaPoista
  2. Ja ylipäätään: jos ihminen, jonka elämässä on huomattavia psyykeä kuormittavia elementtejä, haluaa keskusteluapua, niin eikö hänen tulisi sitä saada? Tokihan sitä pystyy asioita prosessoimaan itse oman päänsä sisällä ja keskustelemalla läheisten ja ystävien kanssa, mutta ulkopuolinen kuuntelijakin voi joskus tehdä hyvää.

    VastaaPoista