Eka kerta

Hermoloma, hengähdysloma. Olin viikonloppuna ekaa kertaa yötä ilman Valoa sen jälkeen kun poika putkahti mahastani. Tavallaan siis eka loma neljään ja puoleen vuoteen. Isimies sai lastenhoitajan pestin ja äiti punkkasi tyhjässä kämpässä ja oli kaksi vuorokautta olematta äiti.

Itse huomaan oman psyyken rajareunalla kiikkumisen aina siinä vaiheessa kun ahdistustaso saavuttaa mittasuhteet, jossa Valon epikohtaukset alkavat ärsyttää minua. Siinä vaiheessa kun oman pojan sairaskohtaukset alkavat vituttaa, on vissiin ihan tervettä pitää pieni breikki.

Kuuntelin musiikkia. Paljon ja kaikenlaista, eikä kukaan valittanut paskasta musamausta. Tanssin. Menin nukkumaan kun huvitti, en silloin kun on pakko, että jaksaa herätä aamulla ja hoitaa omaishoitajan jobit. Aloitin aamut surffaamalla netissä ja juomalla teetä. Söin hitaita brunsseja joihin kuului vastapaistettuja sämpylöitä ja munakasta. Kolusin läpi afrikkalaisia ja aasialaisia ruokakauppoja, ostin aineksia, joista en ollut kuullutkaan ja kokkailin kaikkea jännittävää. Söin ulkona. Kaikenkaikkiaan söin hyvin paljon. :) Tein pitkiä kävelyretkiä kaupungilla, siihen aikaan kun huvitti. 

Oli vapauttavaa olla ilman aikatauluja. Oli vapauttavaa kolistella keittiössä ja kämpässä ylipäätään ilman että kukaan sai yhtään sairaskohtausta. Oli vapauttavaa sulautua kaupungin massaan. Tällaistakin elämä voisi olla, mietin. Joku saa viettää päivänsä juuri kuin haluaa.
Olen tehnyt paljon ajatustyötä sen suhteen, että omaishoitajan pesti voi kestää vielä vuosia, vuosia ja lisää vuosia. Kun tulin nuorena raskaaksi, ajattelin, että ovatpahan lapseni sitten myös aikuisia aikaisemmin kuin ikätovereideni lapset ja itsellä on aikaa tehdä kaikenlaista. No, ei mennyt ihan putkeen ja myönnän ihan suoraan, että välillä tuntuu tosi epäreilulta. Että jos täytyy kahdeksantoistavuotiaasta kuusikymppiseksi vaihdella vaippoja, valvoa öitä, syöttää ja viihdyttää. Vaan eipä siihen ajatukseen kannata jumiutua, kukaan ei voi tietää mitä huominen tuo tai tuleeko sitä edes. Valon elinajanodote ei kai ylipäätään ole sinne meikäläisen eläkeikään asti...

Katsoin jokus omaishoitajadokkarin, jossa iäkäs nainen hoiti vammautunutta miestään. Ja tämän kuoltua totesi, ettei tajua, miten on jaksanut. Luulen, että se on juuri niin. Sitä antaa kaikkensa tajuamatta, kuinka koville oikeastaan joutuu. Ei ole aikaa pysähtyä ajattelemaan sellaista. Rakkaus on vahva voima.