Eilen kotimatkalla

Eilen kotimatkalla juna-aseman hissiin tuli mies rollaattoreineen. Valo nukkui rattaissaan, fleecehuopaan peiteltynä ja kuomu alas laskettuna. "Näyttää ihan siltä kuin tuolla rattaissa olis melkein aikuisen kokoinen ihminen", mies tuumasi.
Olin väsynyt. Takana kellon pärinä kukonlaulua aiemmin, pitkä työpäivä kokoustamisineen, esikoinen joka unohti avaimet kotiin, Valon puheterapia, johon en ehtinyt osallistua ja niin edelleen.. Menin hämilleni. En tiennyt, mitä vastata. Kun en vastannut mitään, mies toisti varmuuden vuoksi huomionsa.

Hymähtelin. Hissin matka asemalaiturilta alikulkutunneliin kesti pienen ikuisuuden. Harkitsin avaavani kuomun ja toteavani, että niin, havaintosi on sikäli oikea, että poikani ei välttämättä ole ihan rattaissa matkustavien ikäluokkaa, mutta hän sattuu olemaan vaikeasti vammainen eikä pysty itse liikkumaan. Mutta en kerta kaikkiaan jaksanut jakaa elämääni juuri sillä hetkellä satunnaisen vastaantulijan kanssa. En jaksanut ottaa vastaan ja kannatella vastapuolen reaktiota.

Olisiko pitänyt? Jäikö Valo nyt jotenkin puolustamatta?
Enimmäkseen kohtaamiset sujuvat ihan hyvin. Kun pieni lapsi osoittaa rattaissa tönöttävää Valoa ja kysyy: "Onko toi vauva?" vastaan että ei, se on Valo-poika ja että Valo ei osaa kävellä ja istuu siksi rattaissa. Ja otan kärsivällisesti vastaan lukuisat lisäkysymykset ja tarkennukset. Kun naapurin mummo tulee pihalla vastaan ja ilmoittaa asuneensa talonyhtiössä viimeiset viisikymmentä vuotta ja huomanneensa kyllä heti, että tänne on muuttanut uusia ihmisiä ja että miten minä oikein jaksan tuon lapsen kanssa - jään turinoimaan ja kertomaan Valosta.
Vaan aina ei jaksa. Kai siihenkin on oikeus, ettei halua jakaa elämäänsä ihan kenen tahansa kanssa. En silti halua, että Valo ikinä tuntee, että häpeän häntä.

Valon kanssa on yhä vaikeampi kadota massaan. Hän pomppaa kokonsa ja ongelmiensa puolesta ihmispaljoudesta silmiin kuin värikäs huutomerkki. Joskus olisi tosi armollista olla kuin kuka tahansa muukin. Eikä aina se vammaisen äiti.