Kaamoskuulumisia

Kirjoitukset ovat kai olleet vähän alavireisiä viime aikoina. Olen muistaakseni aiempinakin vuosina ammentanut myös täällä blogissa suorasnaisesti suhteestani suomalaiseen kaamokseen ja jälleen kerran yritän taistella tätä vuodenaikaa vastaan. Vihaan kylmyyttä, vihaan pimeyttä. Ei ole luonnollista, että kello viideltä iltapäivällä näyttää samalta kuin keskiyöllä. Enkä todellakaan odota, että taivaalta tippuisi lunta "tuomaan valoa" pimeyden keskelle. Vastasatanut, puhdas lumi on eittämättä kaunista ikkunan lämpimämmältä puolelta katsottuna, mutta kaikilla muilla tavoilla koettuna mielestäni yliarvostettua. Valosarjat ja kynttilät ovat toki kivoja, mutta vaihtaisin ne koska tahansa aurinkoon, lämpöön ja vihreyteen. Eräs ystäväni kysyi taannoin, mahdanko olla suomalainen lainkaan. Syntilistallani on nimittäin muutakin, kuten se, että saunon keskimäärin kerran vuodessa ja se, että ruokavalioni perusta nojaa niinkin suomalaisiin ruokiin kuin riisiin, papuihin ja pähkinöihin. Sopisin kuulemma paremmin vaikkapa tansanialaiseksi... (En tunne ketään tansanialaista enkä ole ikinä käynyt siellä, joten vaikea väittää vastaan)

Mene ja tiedä, mutta kaamos vaatii joka vuosi veronsa ja kirjoituksistakin tulee matalavireisempiä, kuin niistä ehkä pitäisi. Elämässä on toki haastetta Valon kanssa riittämiin, esikoinen lisää soppaan omansa ja lisäksi on suo nimeltä avioero, jota en aio blogissa sen enepää käsitellä, mutta joka kuitenkin on osoittautunut mm. omaisuuden jaon ja huoltajuusasioiden suhteen aika haastavaksi osapuoli b:n tähänastisen täydellisen yhteistyökyvyttömyyden johdosta. Välillä tuntuu, ettei arki muuta olekaan kuin pimeässä kaupungissa tukka putkella kiitämistä työpaikan, Valon päiväkodin, ruokakaupan ja kodin väliä. Syksyyn tuntuu sijoittuvan aina palaveri- ja byrokratiasuma Valon asioiden osalta. Apuvälineitä päivitetään, kuntutussuunnitelmaa päivitetään, varhaiskasvatussuunnitelmaa päivitetään (tai eskarivuonnahan se on eksaktisti tietysti: LEOPS), lääkitystä päivitetään... Äiti päivittää itseään iltaisin kohti lähestyvää joulua miettien joulun budjettiraameja ja pukin apurin tehtävien optimaalista suorittamista. Tai jotain.... :)

Viime viikolle osui muun muassa se kyseinen leops-keskustelu, joka sujui muavassa hengessä ja josta jäi hyvä mieli. Tavoitteista ja keinoista tuntui olevan kaikilla keskustelun osapuolilla (terapeutit, päiväkoti ja superäiti) aika lailla laaja yhteisymmärys, mikä ei ole lainkaan itsestäänselvää. 
Lähitulevaisuuden ajanviejiin kuuluvat mm. Valon koulujärjestelyjen selvittäminen, mikä ei todellakaan ole mikään pieni prosessi, vaan johon liittyy mm. psykologin arviointia, papereita, ilmoittautumisia ja tutustumiskäyntejä sekä tilapäishoitoasian eteneminen ja tutustumiskäynnit tuohon hoitopaikkaan (tästä lisää myöhemmin).
Tämän viikon avasimme seisomalla sairaalan laboratoriossa kello seitsemän aamulla maksa-arvoverikoetta varten. Olin viisaana varannut ajan etukäteen, sillä olen aiemmilla aamukäynneillä tutustunut siihen valtaisaan mummo- ja pappa-armeijaan, joka laboratorioissa aamuseitsemältä jonottaa (miksi eläkeläisten on ehdottomasti päästävä näytteenottoon kello seitsemän, sen joku viisaampi ehkä tietää). Näytteenottokin sujui suht sutjakkaasti, tai sitten olen jo tottunut Valosta panikoiviin labrahoitajiin ja siihen, että verisuonta etsitään pitkään ja hartaasti.

Kaiken keskellä voin silti psyykkisesti paremmin kuin useampaan vuoteen. Kaikesta huolimatta minulla on kovin voimautunut olo. Olo, että olen itse oman elämäni ohjaksissa, uskallan ja teen juuri ne ratkaisut, jotka tuntuvat minusta itsestäni hyviltä ja joiden uskon lisäävän myös lasteni hyvinvointia. Nauran ja hymyilen kuulemma paljon enemmän kuin ennen. Olen lihonnut kaksi kiloa ja se on hyvä asia (olen ehkä joskus avautunut siitäkin, että naisten ei kuulu mielestäni näyttää keskitysleiriltä paenneilta, vaan mielestäni kauniissa naisessa pitää olla niin sanotusti vähän jotain, mistä tarttua, joskaan en tarkoita myöskään ylipainoa).

Minulla on ihan mahtavat vanhemmat. Ja ihan mahtavia ystäviä. Olen tosi kiitollinen siitä, että saan avata silmäni joka päivä uuteen aamuun. Siitäkin huolimatta, että aurinkoa ei näy missään ja voisi aivan yhtä hyvin olla keskiyö, tai vaikka se eilinen iltapäivä.