Tutustumassa tilapäishoitopaikkaan

Aiemmin syksyllä kirjoitin tilapäishoidosta ja siitä, että pahoin pelkään, että se on meidän perheemme kohdalla ajankohtainen. Otettuani yhteyttä kaupungin sosiaaliviraston vammaispalvelun sosiaalityöntekijään ja selitettyäni tilanteeni, pyörä lähti pyörimään helposti - tottakai olemme oikeutettuja, hän laittaa hakemukset postissa ja kirjoitat, paljonko hoitoa haluat. Viikon päästä tuli soitto, että ota yhteyttä osastonhoitajaan x, niin voitte käydä tutustumassa. Sosiaalityöntekijä kehotti, että aluksi harjoitellaan muutaman tunnin pätkissä ja siitä sitten pikkuhiljaa edetään yöpymisiin.

Uskaltauduin hakemaan hoitoa viisi vuorokautta per kuukausi. Kaikkea ei ole pakko aina käyttää. Mutta ajattelin, että saattaisi joskus olla hauskaa lähteä vaikka lomalle jonnekin.

Aikani skakailtuani soitin ja sovin tapaamisen. Erään työpäivän jälkeen kurvasin hakemaan Valon ja jatkoimme matkaa kohti tilapäishoitopaikkaa. Puhdistin mieleni kaikista ennakkokäsityksistä ja toivoin parasta.

Porraskäytävässä odotti osastonhoitaja. Hän ei kätellyt tai esitellyt itseään. Nousimme hissillä tilapäishoidon tiloihin. Laitoshan se oli, seinämaalaukset eivät pelastaneet kolkkoutta. (Tsemppasin itseäni, että kamoon, älä tuomitse ensivaikutelman perusteella.) 
Meille ei esitelty paikkoja, vaan seisoin aulassa ulkovaatteet päällä ja kuuntelin osastonhoitajan juttuja. Lopulta minut ohjattiin istumaan ilmeisesti jonkinnäköiseen yhteistilaan / ruokailutilaan tai vastaavaan. Osastonhoitaja selitti hymyillen, kuinka heidän mitoituksensa on paljon huonompi kuin päiväkodeissa, noin kolme lasta per hoitaja. Mutta on se sentään paljon parempi kuin aikuispuolella, hän naureskeli. (Rukoilin hiljaa mielessäni, että Valo saa armon kuolla ennen kuin on aikuinen ja niin iso, etten selviä hänen kanssaan.)
Minulle selitettiin nettisivuiltakin löytynyt fraasi, että lasten kanssa pyritään kommunikoimaan kuten he ovat tottuneet. Selitin auditiivisesta askelluksesta ja otin esiin kansion näyttääkseni sitä. Selitys näytti menevän täysin yli hilseen. Yhtään tarkentavaa kysymystä ei tehty. Kansiota ei edes vilkaistu. Päättelin, että oikeasti kukaan ei kommunikoi siellä, tai no, kyllä siellä varmaan perus picsit ja apuviittomat osataan, mutta tuskinpa sen enempää perehdytään kenenkään juttuihin.
Epäilystäni vahvisti se tosiasia, etten kuullut yhdenkään hoitajan juttelevan asiakkaiden kanssa. Yhdessä vaiheessa sohvalla osastonhoitajan vieressä istunut autistinen poika kiipesi osastonhoitajan syliin huomiota hakien. Sanaakaan sanomatta hänet työnnettiin sivuun, kuin esine.

Puhuimme siitä koska Valo voisi aloittaa. Kerroin sosiaalityöntekijän suosittelusta että aloitetaan vähän kerrallaan ja siitä, että minustakin se kuulosti hyvältä idealta. Ei kuulemma ole koskaan toteutettu tällaista, kyllä kaikki ovat aina jääneet heti yöksi. Luovuin ajatuksesta kysyä, pääsisinkö aluksi Valon mukaan harjoittelemaan.
Kysyin, mitä apuvälineitä he haluavat Valon mukaan. Ei me mitään apuvälineitä tarvita, osastonhoitaja totesi. Mutisin Valon työtuolista ja wc-tuolista. Heillä kuulemma on jotain wc-tuoleja ja säkkituoleja, joo. Arvelin, että vessaan ei pääse. Ja säkkituoli... Siinäkö Valo sitten syö ja leikkii, kun ei hänelle kuitenkaan ole omaa hoitajaa koko ajan viihdyttämään?

Vierailusta tuli epätoivoinen olo. Olin tosi paljon toivonut, että paikka olisi kiva, että voisin hyvillä mielin jättää Valon sinne. Olin monta päivää alakuloinen ja epäuskoinen. Onko oikeasti liikaa pyydetty, että saisin joskus lukea aamulla sanomalehden rauhassa? Nukkua yöni keskeytyksettä? Onko liian suuri pyyntö, että voisin saman päivän aikana leipoa pipareita ja siivota, ilman, että täytyy miettiä, kestääkö Valon selkä? Onko ylimitoitettu toive, että jonain viikonloppuna en käyttäisi yhteensä lähes kymmentä tuntia pelkästään Valon syöttämisiin ja juottamisiin? Toivoisin niin, että voisin nämä asiat tehdä tietäen, että Valo on hyvässä hoidossa paikassa, jossa hän saa ihmisarvoista kohtelua. Ilmeisesti se on liikaa pyydetty.