tiistai 19. tammikuuta 2016

Ei tänäkään vuonna "vuoden äiti" -titteliä

Valo oli koko viime viikon itkuinen ja kosketus- ja liikutteluarka. Loppuviikkoa kohden vointi huononi. Torstaina soitettiin päiväkodista, että hän oli oksentanut kaiken aamupuuronsa saman tien ja voitko kiitos hakea poikasi kotiin. Valo olikin koko päivän voimaton ja itkuinen. Samoin yö meni itkiessä.

Perjantaina pidimme sairaslomaa. Valo oli itkuinen eikä sietänyt nostelua yhtään. Suihkussa huomasin kainalossa avautuneen ja tulehtuneen hiertymän. Valon sairauksien kanssa hyvinkin tutuksi tullut ahdistusaalto pyyhki ylitseni. Haava näytti pahalta, adrenaliini alkoi virrata. Olen Valon kanssa ollut niin akuuteissa vaaratilanteissa, että tiedän jo pystyväni säilyttämään rauhallisuuteni ja että järki juoksee oli kyseessä mitä vaan. Niin nytkin.
"Valo, äiti näkee, että sulla on kipeä kainalo. ANTEEKSI! Äiti ei ole huomannut sitä aiemmin, nyt ymmärrän, miksi sua on kiukuttanut niin paljon. Anteeksi Valo, etten ole ymmärtänyt. Älä huoli, äiti tietää nyt ja hoitaa haavan kuntoon."
Kävin mielessäni läpi lääkekaapin sisällön - kortisoni ei sovi avautuneeseen hiertymään, mutta bebanthenia voi laittaa mihin vaan. Ja betadinea, paljon! Huomenna apteekkiin ostamaan basibactia ja haavataitoksia. Buranaa tulehdusta estämään.

Akuutin vaiheen jälkeen seuraavat itsesyytökset. Ahdistusaaltoa seuraa huono äiti -aalto. Miten et ole huomannut aiemmin? Miten, miten, miten et ole muka huomannut aiemmin pukiessa ja suihkussa? Paska, paska, paska, mitäs jos tulehdus laajenee, kainalossa on imusolmukkeet ja kaikkea. Miten et muka oo huomannut?!?
Alakynteen jäänyt sisäinen puolustus piipittää, että sylissä pukiessa on vaikea huomata haavaa kun Valo on selin minuun, hiertymä on vasta nyt paha ja aiemmin jäänyt siksi silmiltä piiloon kainalossa. Ei ne ole päiväkodissakaan huomanneet... Itsesyytös vastaa, että älä puolustele, olet selkeästi tehnyt virheen ja laiminlyönyt lastasi. Siinä on se on tehnyt parhaansa itkemällä ja valittamalla ja sä oot vaan ollut, että voi hitto kun taas tietäis miksi toi lapsi itkee. Ilmiselvää, silmät auki, nainen!

Toisaalta on myös aina yhtä hienoa kun saa selvitetyksi, miksi Valo itkee. Ja varsinkin, jos syylle voi tehdä jotain. Tämä on haava - voin hoitaa sen kuntoon. Se on palkitsevaa. Lääkeresistantin epilepsian aiheuttamia päänsärkyjä vastaan on vaikea taistella, mutta tässä minä voin auttaa, tässä saan olla äiti. On hienoa, kun ongelmaan on kerrankin ratkaisu.

Hiertymä voi nyt jo huomattavasti paremmin. Valon nostaminen on astetta haasteellisempaa kun sitä ei voi tehdä kainaloiden alta, mutta kaikesta selvitään. Syylliseksi epäilen liian pientä lycrabodya. Ja arvatkaa vaan, teenkö joka ilta koko kroppaan nykyisin hiertymätsekkauksen... Tämänkin asian äärellä olen miettinyt sitä, että puhuvan lapsen kanssa en ikinä olisi vastaavassa tilanteessa. Hän olisi jo aika päivää sitten ilmoittanut, että kainalo on kipeä eikä tilanne olisi ikinä päässyt pahaksi. Vaan Valon kanssa ei tule ainakaan tylsää.

14 kommenttia:

  1. Puhumattoman lapsen kanssa täytyy olla hoksaavainen ja ajatella kaikki mahdolliset vaihtoehdot ja niiden yhdistelmät. Mut eipä sitä aina osaa. Mulle tuli tuskanhiki ja ahdistus, kun toissa viikonloppuna poika oli kalpea, hiljainen ja sen oloinen, että johonkin sattuu. No sitä selviteltiin hyvän aikaa, mihin sattuu - ja oksennuksetkin tuli. Pääkipua taisi olla, mutta 100 %:n varmuutta en saanut.
    Täytyy olla armollinen itselle - varsinkin silloin kun ei muuta voi.
    Halauksia teille <3
    Ja usko pois, me ollaan hyviä äitejä:)
    Nina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä tuosta armosta. :) Asenne ratkaisee, mutta kyllä vaan joskus ottaa niin päähän, kun ei ole osannut lukea lastaan oikein tai kun ei kerta kaikkiaan ymmärrä, mistä kenkä puristaa. Varsinkin, kun näitä tilanteita tulee eteen lähes päivittäin.

      Poista
  2. Minä olisin valmis antamaan sinulle "vuoden äiti"- mitalin vaikka heti! Niin rakastava, huolehtiva,ymmärtävä... olet lapsesi kanssa - mahdottomia ei sentään keneltäkään voi vaatia.

    VastaaPoista
  3. Ei tuosta millään kuule jää saamatta vuoden äiti-titteli. Uskon, että olet yhä titteliin erittäin vahva ehdokas. Ja Valolle joka vuosi, aina, se vuoden äiti. Puhumattoman kanssa on vaikeaa. Täällä juuri Topiaksen kanssa muutama päivä tuskailtu, että mistä kenkä puristaa. Kotona ja koulussa vain huomattu, että kaikki ei ole ookoo, mutta syy ei todellakaan tiedossa. Valolle pikaisia parempia vointeja ja äidille halaus. Olet super!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mari. Se on jännittävä tunne, kun pitkän tuskailun jälkeen tajuaa, mikä on pielessä. Toisaalta vastaus on usein ilmiselvä ja tuntuu hölmöltä, ettei sitä ole tajunnut ja toisaalta taas on kauhean helpottunut ja onnistunutkin olo.
      Topiakselle parempia vointeja, pian!

      Poista
  4. Olen lukenut blogiasi paljon ja saanut tekstien perusteella sen käsityksen että olet aivan liian armoton itseäsi kohtaan.

    Vaikka laskisit rimaa 15cm ja sanoisit tuollaisille hautumille, OHO, täytyypä olla jatkossa tarkempi, niin olisit silti paras äiti lapsellesi.

    Jaksat nyt hyvin, ja venyt käsittämättömiin suorituksiin. Miten kauan? jos jatkat tuota itsesi ruoskimista. Armollisemmalla asenteella olet ainakin itseäsi kohtaan parempi tyyppi, ehkä joskus tulevaisuudessa mys lapsiasi kohtaan... uupumus voi iskeä salakavalasti, jos on pakko olla täydellinen tai ainakin melkein.

    Voimia ja iloa elämääsi =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tekstissä halusin kuvata sitä tunne- ja ajatusprosessia, jota puhumattoman lapsen kanssa käyn läpi kun hän ei osaa kertoa mikä on vialla. Toisaalta turhautumista siihen, että jatkuvasti joku on vialla ja siihen, ettei asiaa yleensä saa korjatuksia mitenkään, toisaalta onnistumisen iloa silloin kun asia tulee selväksi ja sille voi tehdä jotain.

      Uskon, että jokainen äiti kokee vahvasti lapsensa fyysisen huonon olon, varsinkin akuutissa tilanteessa. Kirjoitukseni on kuvaus tunteistani siinä tilanteessa - en ole ruoskinut itseäni päiväkausia asiasta ja nyt kun haava paranee koko ajan, asia on ok, enkä mieti sitä juurikaan.

      En ajattele, että haluan olla täydellinen, koska tiedän, että se on utopia, jota ei voi ihminen saavuttaa. Ajattelen myöskin, että Valon syntymän jälkeen sairauksien ja vammojen käsittely on ollut vuosien prosessi, jossa ovat kohdanneet ihanteeni ja käsitykseni äitiydestä, sekä ne vaatimukset, joita Valo äitiydelle asettaa. Näitä ajatusprosesseja olen paljon myös julkisesti tämän blogin kautta jakanut. Kasvu erityislapsen vanhemmaksi ei ole helppo ja siihen liittyy paljon riittämättömyyden tunteita. Silti uskon, että osaan olla itselleni tarpeen tullen armollinen ja asettaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin.

      Poista
    2. Esimerkiksi masennus voi aiheuttaa juuri tuollaista täydellisyyden tavoittelua. En sano että juuri sinä masentunut olisit, vaikka ei varmaan mikään ihme olisi pienehkö alakulo. �� Olen seurannut blogiasia kauan ja luin jonkun lehtijutunkin teidän elämästä. En voi kuin hattua nostaa. Heikompi olisi jo luovuttanut! �� tsemppiä sulle ihan hirveästi ja Valolle lämmin halaus. ��

      Poista
    3. Anteeksi, mutta mitä mahdat tarkoittaa "tuollaisella täydellisyyden tavoittelulla"? Jos pelkäisin epäonnistumista, tuskin niistä kirjoittaisin tänne blogiinkaan.

      Blogi on aihepiiriltään tarkoin rajattu ja jätän tarkoituksellisesti paljon elämäni tapahtumia ja ajatuksiani esimerkiksi politiikasta, uskonnosta, filosofiasta ja psykoglogiasta omaksi tiedokseni - tai vaihdettavaksi jossain muualla kuin täällä blogissa. Niinpä blogi ei myöskään voi antaa minusta ihmisenä kuin hyvin vaillinaisen kuvan. Esimerkiksi tällä hetkellä olen todella onnellinen ja tyytyväinen elämääni.

      Poista
  5. Muistan, kun oma poikani ei osannut vielä puhua, käytti muutamia tukiviittomia vasta. Yritettiin pukea kenkiä jalkaan ja kova itku oli niiden kanssa. Hermostuin jo, että mikä tässä nyt on. Lopulta poika sai osoitettua toista kenkäänsä ja siellä sisällä oli havunneulanen, joka oli pistänyt jalkapohjaa. Pillahdin silloin itkuun; miten kauhea äiti oikein suuttuu lapselle, kun vika on kengässä. Mutta tällaisia tilanteita vain tulee puhumattoman kanssa, joka ei osaa sanoa, mistä kiikastaa tai että mihin sattuu. Hyvä kun saa sitten itse purettua asiaa puhumalla eikä jäädä hautomaan omaa näennäistä huonommuuttaan yksikseen. Laiminlyönnit, huono äiti -jutut, huolehtimattomuus - ne eivät kuvaa sua kyllä ollenkaan <3

    Anu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anu. Tässäkin tekstissä oli tosiaan ytimenä vain kuvata riittämättömyyden tunnetta puhumattoman lapsen kanssa ja niitä haasteita, joita puhumattomuus arjessa aiheuttaa.

      Poista
  6. sä oot paras äiti minkä Valo voi saada <3
    mistä Valo muute on saanu nimensä?
    meidän esikois tyttö Valo syntyy maaliskuussa :)
    *tsemppihali* Valolle ja sulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.
      Valo on saanut nimekseen Valo, koska syntyi pimeimpään vuodenaikaan, pimeyden keskelle. Mielestäni Valo on myös kaunis sana, ääntämykseltään pehmeä ja onhan valo myös elämää ylläpitävä voima, joten merkityksellinen ja iso sana sitenkin. Sairauksien ja ongelmien myötä nimi on saanut uutta symboliikkaa tietysti myös.
      Minä en ole koskaan nimennyt lapsiani ennen heidän syntymäänsä, vaan lapsi on saanut nimen sen mukaan, miltä hän on näyttänyt tai millaisia fiiliksiä herättänyt.

      Poista