Joulukuussa 2010 meidän perheeseen syntyi odotettu pieni poika. Matkan varrella diagnooseiksi ovat tarttuneet vaikea näkövamma, epilepsia, refluksi ja kehitysvamma. Taustavaikuttajana etenevä, kuolemaan johtava aivosairaus.
Tämä on päiväkirja vammaisen lapsen vanhemmaksi kasvamisesta, pimeistä aallonpohjista, harmaista epätoivon päivistä sekä niistä, jolloin pieni valon pilkahdus tuo mukanaan toiveen onnellisemmista ajoista...
Kyyneleet vierii. Kauniita kuvia. En pysty sanomaan mitään muuta kuin että olette jatkuvasti mielessä. Toivon mahdottomasti voimia suureen suruun ja kiitos, kun jaksat kaiken keskellä muistaa meitä lukijoita.
Olette mielessäni jatkuvasti, sinä ja Valo! Emme ole koskaan tavanneet toisiamme mutta silti ajattelen teitä lakkaamatta. Mitään sanoja ei tähän tilanteeseen ole, kaikki tuntuvat ja näyttävät kirjoitettuina niin kovin latteilta. Voimia sinulle maailman ihanimman Valon urhea äiti! Lohtua toivotellen lukijasi syksystä 2012 saakka, jolloin oma poikani sairastui vaikeahoitoiseen epilepsiaan.
A-M Kaskinen osaa kiteyttää monta asiaa. Varmasti Valon käsi on turvallisesti jonkun kädessä ja hänen on hyvä kulkea. Silti ikävä nostaa kyyneleet silmiin. Olette ajatuksissa joka päivä <3 Nina
Minulla ei ole sanoja, mutta Arvo Pärtin Für Alina tuntuu jotenkin sopivan tähän. Kaunista, lempeää ja kaihoisan mystistä pianomusiikkia.
Olen seurannut blogiasi muutaman vuoden, ja tiedän miltä tuntuu kun ydinperheen jäsen on yhtäkkiä poissa. Silloinkaan minulla ei ollut sanoja, mutta musiikkia onneksi oli. Kun elämää ei ymmärrä, kun se jättää noin vain kuin nallin kalliolle, vaikka teki mitä hyvänsä se tuntui vaativan. Silloin ei voi kuin odottaa, mitä aika sille tekee.
Kerron vielä sen, miten selvisin takaisin elämään, jos siitä vaikka olisi apua jollekin. Kuuntelin itseäni: jos oli pienikin asia, joka helpottaisi oloani juuri sillä hetkellä, tein sen. Söin suklaata. Nukuin. Itkin. Valvoin. Piirsin, kirjoitin, lauloin kovaa. Nauroin tyhmille vitseille. Nauroin kunnes itkin taas. Hakkasin metsissä puita kepeillä. Itkin lohduttomasti ja kauan, pidättelemättä, milloin missäkin asennossa. Tuijotin vain kattoa. Katsoin miten kellon viisarit etenivät. Silitin kissaa. Värjäsin hiukset. Puhuin valokuville. Katselin pilviä. Tärkeintä: en vaatinut itseltäni juurikaan muuta kuin sen että menin päivästä toiseen. En kyseenalaistanut miten reagoin traumaan. Sureminen oli minun suremista, minun näköistä, ei välttämättä sellaista kuin muilla perheenjäsenillä.
Minä myös pelkäsin ensin, miten rikki menen tapahtuneesta. Mikä minä enää pystyn olemaan tämän jälkeen. Muutunko toiseksi ihmiseksi. Sitten huomasin, että suru tuli aaltoina, jotta sen kestäisi. Jotta ei katoaisi siihen lopullisesti. Kokoajan ei sattunut, ja hyvä niin. Välillä sai nauraa -ja sitten taas romahtaa. Elämästäni oli tullut hullua, mutta päätin että se ei tekisi minusta sellaista. Aallokko kesti kauan, mutta lopulta se rauhoittui. Selviydyin. Uskon että sinäkin selviät.
Voimaa sinulle! Ja kiitos blogistasi. Rauha Valolle ja hänen läheisilleen.
P.s. mainitsen vielä että menetyksestäni tulee pian kymmenen vuotta. Se on vain numeroita, mutta ehkä kuitenkin aiheellista mainita.
Suloinen poika <3 Jokaisesta kuvasta paistaa lämpö ja rakkaus. Pidä hyvistä muistoista kiinni pimeimpinä hetkinä. Paljon jaksamista kaikkeen, voin vain kuvitella tunteiden vuoristorataa <3 P
Kyyneleet vierii. Kauniita kuvia. En pysty sanomaan mitään muuta kuin että olette jatkuvasti mielessä. Toivon mahdottomasti voimia suureen suruun ja kiitos, kun jaksat kaiken keskellä muistaa meitä lukijoita.
VastaaPoistaOlette mielessäni jatkuvasti, sinä ja Valo! Emme ole koskaan tavanneet toisiamme mutta silti ajattelen teitä lakkaamatta. Mitään sanoja ei tähän tilanteeseen ole, kaikki tuntuvat ja näyttävät kirjoitettuina niin kovin latteilta. Voimia sinulle maailman ihanimman Valon urhea äiti! Lohtua toivotellen lukijasi syksystä 2012 saakka, jolloin oma poikani sairastui vaikeahoitoiseen epilepsiaan.
VastaaPoistaA-M Kaskinen osaa kiteyttää monta asiaa. Varmasti Valon käsi on turvallisesti jonkun kädessä ja hänen on hyvä kulkea. Silti ikävä nostaa kyyneleet silmiin. Olette ajatuksissa joka päivä <3
VastaaPoistaNina
Valo pitää nyt äidistä huolta. Lähettää taivaasta voimia <3 Kiitos ihanista kuvista <3
VastaaPoistaKauniita kuvia teistä ❤ ~Memmuli~
VastaaPoistaMaan korvessa kulkevi lapsosen tie.
VastaaPoistaHänt' ihana enkeli kotihin vie.
Oi, laps' ethän milloinkaan ottaakaan vois
sä kättäsi enkelin kädestä pois.
Ihana Valo ! Hyvää matkaa.
Saako kysyä oliko Valolla silmät kiinni vai auki kun hän kuoli?
VastaaPoistaSuljen sinut ja koko perheen rukoukseen ❤ Noora
VastaaPoistaLämmin osanottoni.
VastaaPoistaÄiti, minun täytyy jatkaa.
Joku kutsuu kulkemaan.
Täytyy taittaa taival matkaa,
vaikken tietä tunnekaan.
Siellä missä toisiansa
aallot vievät tansseihin,
siellä, veden loiskinassa,
siellä olen minäkin.
Siellä, missä korkealla
siintää pilvi sulavin,
siellä, sinipilven alla,
siellä olen minäkin.
Äiti, katso, kuinka kasvan !
Kuule, kuinka kohisen !
Minkä kasvoin viime vuonna,
tänään kasvan ohi sen.
Avara on taivaan syli.
Tuulen teitä purjehdin.
Pääsky lentää pääsi yli,
siinä olen minäkin.
Älä pelkää. Tulen kyllä.
Tulen kyllä takaisin.
Iltatuulen hyväilyssä:
siinä olen minäkin.
Anna-Mari Kaskinen
"Somewhere over the rainbow,
VastaaPoistaway up high.
There's a land that I heard of,
once in a lullaby.
Somewhere over the rainbow,
skies are blue.
And the dreams that you dare to dream
really do come true."
Valolle hyvää matkaa, maailman kauneimman ja värikkäimmän sateenkaaren tuolle puolen.
Annoit pojallesi kaikista tärkeimmän; rajattoman rakkauden. Olet mielessä, sydämessä, ajatuksissa. Voimia tulevaan. <3
Olet usein ajatuksissa ja niin kauniita kuvia teistä.♥
VastaaPoistaVoimia paljon.♥
Minulla ei ole sanoja, mutta Arvo Pärtin Für Alina tuntuu jotenkin sopivan tähän. Kaunista, lempeää ja kaihoisan mystistä pianomusiikkia.
VastaaPoistaOlen seurannut blogiasi muutaman vuoden, ja tiedän miltä tuntuu kun ydinperheen jäsen on yhtäkkiä poissa. Silloinkaan minulla ei ollut sanoja, mutta musiikkia onneksi oli. Kun elämää ei ymmärrä, kun se jättää noin vain kuin nallin kalliolle, vaikka teki mitä hyvänsä se tuntui vaativan. Silloin ei voi kuin odottaa, mitä aika sille tekee.
Kerron vielä sen, miten selvisin takaisin elämään, jos siitä vaikka olisi apua jollekin. Kuuntelin itseäni: jos oli pienikin asia, joka helpottaisi oloani juuri sillä hetkellä, tein sen. Söin suklaata. Nukuin. Itkin. Valvoin. Piirsin, kirjoitin, lauloin kovaa. Nauroin tyhmille vitseille. Nauroin kunnes itkin taas. Hakkasin metsissä puita kepeillä. Itkin lohduttomasti ja kauan, pidättelemättä, milloin missäkin asennossa. Tuijotin vain kattoa. Katsoin miten kellon viisarit etenivät. Silitin kissaa. Värjäsin hiukset. Puhuin valokuville. Katselin pilviä. Tärkeintä: en vaatinut itseltäni juurikaan muuta kuin sen että menin päivästä toiseen. En kyseenalaistanut miten reagoin traumaan. Sureminen oli minun suremista, minun näköistä, ei välttämättä sellaista kuin muilla perheenjäsenillä.
Minä myös pelkäsin ensin, miten rikki menen tapahtuneesta. Mikä minä enää pystyn olemaan tämän jälkeen. Muutunko toiseksi ihmiseksi. Sitten huomasin, että suru tuli aaltoina, jotta sen kestäisi. Jotta ei katoaisi siihen lopullisesti. Kokoajan ei sattunut, ja hyvä niin. Välillä sai nauraa -ja sitten taas romahtaa. Elämästäni oli tullut hullua, mutta päätin että se ei tekisi minusta sellaista. Aallokko kesti kauan, mutta lopulta se rauhoittui. Selviydyin. Uskon että sinäkin selviät.
Voimaa sinulle! Ja kiitos blogistasi. Rauha Valolle ja hänen läheisilleen.
P.s. mainitsen vielä että menetyksestäni tulee pian kymmenen vuotta. Se on vain numeroita, mutta ehkä kuitenkin aiheellista mainita.
Hyvää matkaa Valo <3 Olet Mira ajatuksissani, voimia jokaisen päivän jokaiseen hetkeen. Mari
VastaaPoistaSuloinen poika <3 Jokaisesta kuvasta paistaa lämpö ja rakkaus. Pidä hyvistä muistoista kiinni pimeimpinä hetkinä. Paljon jaksamista kaikkeen, voin vain kuvitella tunteiden vuoristorataa <3
VastaaPoistaP
Yritin mobiilisti jo aiemmin saada kommentoitua, mutta kerta toisensa jälkeen viesti katosi bittiavaruuteen.
VastaaPoistaMielessäni soi teitä ajatellessa kaksi Anna-Mari Kaskisen laulua, jotka haluan jakaa kanssasi.
Eilenhän vasta katselin lasta,
haurasta kasvavaa.
Näin siivet hennot,
näin ensilennot,
odotti kaunis maa
Taivaaseen lensit valoa päin,
huoneeseen yksin pimeään jäin.
Siivin haavoittunein sinä lensit luo Jumalan.
Mureni taika,
mitä on aika,
missä on perhonen?
Tiedämme täällä, levon sait päällä
Jumalan kämmenen.
Taivaaseen lensit valoa päin,
huoneeseen yksin pimeään jäin.
Siivin haavoittunein sinä lensit luo Jumalan.
Perhonen pieni valaisit tieni,
aina jäät sydämeen.
Päivämme kiitää,
aika pois liitää,
kohtaamme uudelleen.
Valossa kylpee Jumalan maa,
jokainen siivet eheät saa.
Sinä taivaaseen lensit,
jo siellä odotetaan.
Toisesta laulusta en muista kuin yhden säkeistön, joka kuuluu näin:
Esineetkin kertovat lapsen leikeistä,
tyhjä huone huokuu eilistä.
Muistot kauniit kantavat päiviin menneisiin,
voimaa tuovat hetkiin vaikeimpiin.
Minä uskon hänen asuvan
maassa Taivaan, luona Jumalan.
Lapsen pieni, lyhyt elämä
jätti meihin jälkensä.
Toivon sinulle voimia jokaiseen päivään ja jokaiseen hetkeen. Sinun matkasi jatkuu, Valo on jo perillä!
Yötä vasten vaikka lähdet
VastaaPoistajatka vain vaikka on
se suuri suunnaton.
Kohti valkeata rantaa
laivaan mun laulujen
sä kuljet tietäen.
Ettet pelkää enempää
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan
Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää.
Nuku vain jos väsyttää
vielä valvon vierellä.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.
Ja lohtu on mulle
että siellä on kaikki sulle.
Osanotot suureen suureen suruunne <3. Niin kaunis pieni poika, niin paljon joutunut kärsimään, mutta äidinrakkautta saanut osakseen yllinkyllin.
jos sua ei ois ollut
VastaaPoistaniin olisin keksinyt sut
ois susta samanlainen tullut
mitään en ois muuttanut
ohikulkijat luulee
minun seinille puhuvan
tyhjyyteen he sanovan mun kuulee
sua aina rakastan
tahdon susta kiinni pitää
vaikken sua oikeasti enää nää
en tahdo irtikään päästää
taas ilmestyt vierellein
on pakko itseään säästää
sen velkaa sulle jäin
olet joka ikinen yön ääni
kukkamerestä poimin sut
hyvä ajatus sisällä mun pääni
kun elämä on suuttunut
oot valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa
hullummaksi olisin tullut vielä
jos sua ei ois ollutkaan
jos sua ei ois ollut
niin olisin keksinyt sut
vuoteeseeni kuvitellut
sulle kadulla puhunut
hiljaisuutena öissä
ääriviivoissa pihakoivun
ilman sua oon kuin vöissä
ilman sua lakastun
saanhan susta kiinni pitää
vaikken sua oikeesti enää nää
en tahdo irtikään päästää
siis ilmestyt vierellein
on pakko itseään säästää
sen velkaa sulle jäin
olet jokaikinen yön ääni
kukkamerestä poimin sut
hyvä ajatus sisällä mun pääni
kun elämä on suuttunut
oot valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa
hullummaksi olisin tullut vielä
jos sua ei ois ollutkaan
ei sua minusta voi erottaa
jäät osaksi mieleni maisemaa
kiitos
kun olit totta hetken
nyt mun täytyy tästä jatkaa
vierelläni teet loppuretken
vaikka se ois kuvitelmaa
olet jokaikinen yön ääni
osa lempeää valon kajoa
kesäsateena saavut elämääni
en kuivuuteen hajoa
oo valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa
hullummaksi olisin tullut vielä
jos sua ei ois ollutkaan
Luin vasta tänään pitkästä aikaa teidän blogia.
VastaaPoistaEn edes tiedä mitä sanoa. Otan osaa sydämeni pohjasta <3
Anu