Tuntuu, kuin olisin seissyt jämähtäneenä tienristeykseen jo ties kuinka pitkään. Katsellut taakse elämääni ja muistellut sitä kun esikoinen oli vielä pieni. Muistellut paikkaa missä asuimme, kauppoja missä kävimme. Muistellut elämän yksinkertaisuutta, onnellisuutta ja huolettomuutta, vapautta. Välillä olen vilkuillut eteenpäin tulevaan, miettien ja peläten, uskaltamatta lähteä liikkeelle.
Olen surrut, surrut valtavan paljon kaikkea sitä, mistä haaveilin ja mitä tulen menettämään. Olen heittänyt hyvästejä haaveille lähteä opiskelemaan iltakouluun kun lapset ovat isompia, heittänyt hyvästejä koiran hankkimiselle ja kolmannen lapsen saamiselle. Tottakai tiedän, että nuo asiat ovat edelleen jollain tavalla toteuttamiskelpoisia ja siksi mahdollisia, mutta toisaalta mietin mitä järkeä on toteuttaa sellaisia unelmia, jotka todellisuudessa aiheuttavat enemmän stressiä kuin mielihyvää.
Ja jotenkin nyt kesän aikana olen kypsynyt ajattelussani siihen pisteeseen, että uskallan pikkuhiljaa verrytellä jalkojani jatkamaan matkaa. Minun jämähtämiseni kaihoamaan haaveitani tai menneitä ei tee ketään onnelliseksi. Päivittäin löydän itseni ihmettelemästä, että miten hitossa tässä kävi näin. Olo on edelleen jotenkin epätodellinen. Toisaalta minä ymmärrän ja hyväksyn ja toisaalta en vaan yksinkertaisesti voi uskoa kaikkea todeksi.
Valo on myös antanut minulle voimaa ja uskoa tulevaan olemalla pirteä, touhukas ja oppimalla uutta. Täällä on nähty ensimmäinen viitottu sana: tutti! Kuinka rakastankaan sitä pientä ihmistä ja ehkä juuri siitä kumpuaa se epätodellisuuden tunne. Siitä kuinka joku voi olla minulle niin rakas, tärkeä ja täydellinen vastakohtana sille kuinka yhteiskunta näkee hänet vammansa kautta; rumana, ei-haluttuna, taakkana, epäinhimillisenä...
Hyvää matkaa risteyksestä eteenpäin! Suunta on varmasti oikea, vaikka joskus ehkä joutuukin peruuttamaan takaisinpäin, kurkkimaan kauempaa sitä risteystä, niin että erottaa sen kyltin, jossa lukee "tuonnepäin".
VastaaPoistaPohjamudissa käynti on kai tarpeellista, väistämätöntäkin. Sen jälkeen sitä vaan aidosti osaa hämmästyä, jos se pahin skenaario ei toteudukaan.
Meidät "järjestelmä" tuuppasi sinne pohjalle jo päivänä yksi. Meille heitetty ennuste oli niin lohduton, että kadehdin ystäviä, joiden vauva kuoli kohtuun raskausviikolla 35. Olin pettynyt kun meille kerrottiin, että luultua sydänvikaa ei ollutkaan. Luonto ei armahtanut, ei hoitanut hommaansa, ajattelin.
Noista ajatuksistahan suunta ei voi olla kuin ylöspäin. Ja ihmismieli on ihmeellinen - tottuu kummallisiin asioihin. Ja ihan aidosti oppii iloitsemaan kaikesta siitä, mikä menee paremmin kuin oli odotettavissa.
Nauti tuosta fiiliksestä mikä sulla nyt tuntuu olevan. Ja nauti ihanasta Valosta! Jos tulee yksi viittoma, tulee ihan varmasti toinenkin. Ja kolmas.
T
Jos vertaan sitä, millaiset fiilikset mulla oli vuosi sitten siihen, miltä tuntuu tänään, niin olo on paljon rauhallisempi ja levollisempi. Vaikka pahimmat pelot ovat käyneet toteen, on lohdullista huomata, että näidenkin asioiden kanssa voi elää ja jopa nauttia elämästä.
VastaaPoista