Valon kesä on sujunut vaihtelevien vireystilojen merkeissä. Toisina päivinä Valo nukkuu kuin vastasyntynyt ja toisina taas jaksaa vain tunnin päiväunilla touhuta koko päivän. Mistä tuo kummallinen vireystilojen vaihtelu johtuu, sitä ei tämä pieni äiti-ihminen ole kyennyt selvittämään. Ehkä kyse on epilepsialääkkeiden aiheuttamasta lääkepöhnästä, kenties aivoissa surisee ja pörisee eli Valo saa sellaisia kohtauksia, joita en tunnista (tosin kesä on ollut aikalailla kohtausvapaata aikaa - asia, minkä en uskonut ikinä toteutuvan). Mietin jo jotain verensokeriin liittyviä ongelmia, mutta ajatus terveyskeskukseen menemisestä ei innostanut. Tuskin Valo olisi edes saanut aikaa, kun "vammaisilla nyt on kaikenlaisia ongelmia" eikä terveyskeskuksessa oikein uskalleta mihinkään ottaa kantaa. Useammin kuin kerran olen saanut omalääkäriltä kehotuksen ottaa jatkossa yhteyttä epilepsiaosastolle (asioissa, jotka eivät liity epilepsiaan). Epilepsiaosastohan oli siis heinäkuun suljettu, nyt se on vissiin jo auki.
On ollut ihanaa kun fysioterapia on ollut tauolla, samoin kuin tulkkipalvelukin. On saanut mennä ja tulla miten huvittaa eikä oo tarvinnut stressata Valon päiväuniajoista, että miten ne sattuvat terapia-aikojen kanssa yksiin. Mies on auttanut kotitöissä ja Valon hoidossa ja me on päästy esikoispojan kanssa tekemään juttuja ihan vaan kaksin. Ja oon päässyt myös tuulettumaan ilman lapsia! Vähän haikeilla mielin tässä siis lopetellaan lomia ja suunnataan katsetta arkeen.
Jo keväällä päätin että aion käydä Valon kanssa joka päivä ulkona näin kesällä. Olemmekin käyneet ahkerasti läheisessä pienessä puistossa, jossa ei juuri koskaan käy ketään. On vähän keinuttu, vähän laskettu liukumäkeä ja vähän kuopsuteltu hiekkalaatikkoa. En aina oikein tiedä, kuinka innoissaan Valo loppujen lopuksi koko hommasta on, väsähdys tulee reilun vartin jälkeen kun kaikki on niin jännää. Ei ehkä vastaa ihan haavekuvaani lapsen kanssa ulkoilemisesta tuollainen viidentoista minuutin pyrähdys ennen kauppareissua, mutta jollain ihmeellisellä tavalla se on silti ollut aikamoinen henkireikä ja päivien piristys.
Toki on tullut reissattua läpi perinteiset pääkaupunkiseudun kesäriennot Linnanmäkineen ja Korkeasaarineen, mutta puhtaasti esikoisen takia. Valolle nuo reissut ovat olleet rankkoja ja varmasti aivan liian meluisia ympäristöltään. Mieluisinta on ehkä ollut retki läheiselle kotieläintilalle, jossa kävijöitä oli vähän. Valoa huvitti vuohien määkiminen ja muutoinkin Valo jaksoi olla hereillä ja jutella koko matkan.
Toivottavasti kauniit ilmat vielä jatkuvat, että pääsemme Valon kanssa viettämään puistovartteja mahdollisimman pitkään.
Kyllä aurinko ja ulkoilma tekee hyvää sielulle ja ruumiille, vaikka siten vartin viipaleina.
VastaaPoistaMeilläkin aina valittiin se rauhallisin ja pienin puisto. Ja kun valitsi sen puiston, jossa ei ollut meriosvokiipeilylaivaa eikä karusellia, ei siellä tarvinnut tungeksia ruuhkassa. Kyllä joskus, useinkin, hmm... aina?, niin kateellisena katselin naapureita, jotka saattoivat kuluttaa tunteja kulkien kävelemään oppineen taaperon perässä, ihmetellen pihan jokaisen kiven, viemärinkannen, pyörätelineen, voikukan... Tai istuivat penkillä kirjan kanssa kun lapsi tehtaili hiekkakakkuja. Puistoruokailusta nyt puhumattakaan!
Meilläkään ei poika osannut mitään itse. Eikä ollut kovin kiinnostunut. Virikkeet ja toiminta piti aikuisen järjestää. Ja sillä aikuisella oli tietysti takaraivossa kauhea lista terapeuttien vinkkejä siitä, mitä hiekkalaatikolla kannattaisi treenata. Joten jos lapsi hyvänä hetkenä innostui hiekasta, tuntui tuhlaukselta olla hyödyntämättä tuokin treenimahdollisuus. Ja sitten yritin saada poikaa tekemään jotain liian vaikeata, kuten lapioimaan hiekkaa ämpäriin..., ja se hetki päättyi kiukkuun ja väsähdykseen. Voihan huokaus.
Ja hei, sinäkin huono äiti - et jaksa iloita jokaisesta terapiakerrasta jonka Yhteiskunta suo?! ;) Älä kerro kenellekään... Mutta sanoin meidän terapeuteille, että tullaan lomalta vasta ensiviikolla, vaikka oikeasti ollaan jo täällä. Oli pakko saada hengähtää siitä rumbasta vielä yksi viikko....
T
Kuulostaa niin tutulta tuo että kaikki on niin aikuisjohtoista. Valolla ei ainakaan ole mahdollisuutta valita juuri mitään itse kun ei osaa liikkua eikä näe. Tietysti jos valitsen ensin itse vaikka kaksi lelua Valolle tunnusteltavaksi ja kysyn kummalla haluaa leikkiä, niin näyttää. Mutta enhän minä voi tietää, mitä Valo olisi oikeasti halunnut, joudun vaan valitsemaan jotkut lelut joista Valo sitten valitsee.
VastaaPoistaJa oon joskus kirjottanut tänne itsekin tuosta kuntoutussyyllisyydestä kun kaikki hyvät hetket tuntuu aina semmosilta "pakko hyödyntää" -hetkiltä.