Syksy taitaa todellakin olla täällä, sillä Valo on ollut kipeänä. On sairastettu korkea kuume ja vatsatauti, sitkeä nokkosihottuma ja nyt uusimpana kunnon räkätauti. Täytyy toivoa, ettei se ala pahasti rohisemaan keuhkoissa, kuten yleensä. Onneksi ensi viikolla on aika lääkärille refluksiasioissa (ihan turhaan pelkäsin, että aika olisi läväisty jo kesäksi) ja hän voi varmasti kirjoittaa myös lisää ventolinea, jos siltä näyttää. Jospa sieltä vihdoin saataisiin myös apu tälle Valoa koko hänen elämänsä ajan vaivanneelle ongelmalle. Jännittää myös vähän, näkeekö lääkäri tarpeelliseksi tehdä ph-mittausta nenämahaletkun kanssa. Se kuulostaa aika epämiellyttävältä toimenpiteeltä ja ajatus siitä, että pitäisi olla sairaalassa osastolla yötä ei nyt vaan jostain kumman syystä nappaa.
Elämä on tuntunut viime aikoina hyvältä, ehkäpä alan antaa tosiasioille periksi ja sopeutua niihin. Olen kuitenkin aika varma, että elämässäni on aina mukana tietynlainen surumielisyys ja kaipuu. Miltäköhän tuntuu keski-ikäisenä kun ikätovereiden lapset ovat jo aikuisia tai ainakin aikuisuuden kynnyksellä ja muilla on vapaus mennä ja tehdä niin kuin huvittaa? Minäkö se vaan sitkeästi palaan heti töiden jälkeen kipikapi kotiin odottamaan Valoa saapuvaksi taksikyydillä. Ehkä sitä ei pitäisi miettiä vielä, mutta jotenkin juuri tulevaisuus pyörii mielessäni valtavasti. Nykyhetki on ok ja jaksan kaiken, mutta entäs sitten kun kroppa ei enää olekaan nuori ja vetreä. Vanhempi on aina vanhempi lapselleen, vaikka tämä olisi jo aikuinen. Missä loppuu vanhemmuuden vastuu jos lapsi ei koskaan kasvakaan henkisesti aikuiseksi? Miltäköhän tuntuu laittaa aikuinen lapsensa asuntolaan tai laitokseen asumaan kun tietää, ettei tuo aikuinen lapsi sitä "hylkäämistä" käsitä? Varsinkin kun tietää että olivat juhlapuheet millaisia tahansa, niin laitoshoito ei ole yksilöllistä eikä siellä ole aikaa asukkaille kuin sen verran, mitä laki vaatii. Ja milloinkohan omatunto antaa periksi tehdä sellaisen ratkaisun... Ehkä vasta sitten kun oma kroppa ei yksinkertaisesti enää kestä.
Hei! Löysin blogiisi toisen blogin kautta ja olenkin jo ehtinyt lukea vanhoja merkintöjäsi aika pitkälle näin yhdellä istumalla :)
VastaaPoistaMieleeni jäi merkintä, jossa ihmettelit naapurisi saaneen täysin terveen lapsen huolimatta siitä, kuinka itsekkäästi hän oli toiminut raskausaikana.
Olen usein miettinyt itsekin sanontaa, jonka mukaan meille annetaan vain se, minkä jaksamme kantaa. Tai että ne vaikeudet annetaan sellaisille, jotka ovat tarpeeksi vahvoja niistä selvitäkseen.
En osaa kuvitella, minkälaista teidän arkenne on, sillä meidän lapsilla on vain ollut jotain pientä fyysistä, joka leikkauksella saadaan kuntoon, sekä puheenviivästymää, jne.
Olen silti miettinyt joskus, että mitenköhän tästä tilanteesta olisi "selvinnyt" hän, joka kahden pojan jälkeen murehti vain sitä, ettei saanut tyttöä. (Lopulta hän kuitenkin sen tytönkin sai, ja se tuntui olevan se maailman tärkein asia.)
Kommentistani taisi tulla erittäin sekava, toivottavasti sait ajatuksestani kiinni :)
Jään seuraamaan blogiasi ja toivon sinulle kovasti voimia arjen pyörittämiseen. Muista varata aikaa myös itsellesi ja panosta omaan hyvinvointiisi.
Kaikkea hyvää,
Iitu
Ei ollut sekava, hyvin sain ajatuksistasi kiinni. :)
VastaaPoistaItse en ole kokenut olevani millään lailla tarpeeksi vahva ottaakseni kaiken tämän vastaan ja on tuntunut äärimmäisen epäoikeudenmukaiselta, että juuri minä olen saanut vammaisen lapsen. Ajattelen pikemminkin, että kuten esikoisen synnyttyä vanhemmuuteenkin kasvetaan, niin myös erityislapsen vanhemmaksi kasvetaan. Toki meitä vanhempia on moneen lähtöön ja monet menneisyytemme ja psyykemme asiat säätelevät vanhemmuuttamme. Haluan kuitenkin uskoa, että tarpeen tullen meistä kaikista (tai ainakin suurimmasta osasta, mätiä omenia on ikävä kyllä aina) kuitenkin tulisi myös hyviä erityislasten vanhempia.
Tervetuloa lukemaan uudestaankin. :)
Hei!
VastaaPoistaOlen juuri perustanut uuden mammablogeja listaavan blogin, johon toivon sinun käyvän tutustumassa ja ehkä jopa liittymässä!
http://mammabloggarit.blogspot.fi/
Kiitos vinkistä. Joskaan en ole vakuuttunut siitä, mahdunko konseptiin.
VastaaPoista