tiistai 29. lokakuuta 2013

Herkkuhetki ja harjoittelua

Jos syyskuussa kalenterissa oli merkintöjä vaikka muille jakaa, niin lokakuu ei ole varsinaisesti hiljentänyt tahtia. Tasaisen varmasti päivät ja viikot täyttyvät tekemisestä. Tälläkin viikolla on jokaiselle arkipäivälle puuhaa. Marraskuu on jo nyt huolestuttavan täysi, mutta eiköhän siitäkin selvitä. Enemmän mietityttää, miten näistä menoista selviää sitten, kun pitäisi niiden lisäksi tehdä arkisin kuusi tuntia töitä päivässä. Toisaalta siinä vaiheessa osa Valon menoista (terapiat) siirtyy päiväkodin harteille ja pois minun päiväjärjestyksestäni. Nyt siitä, että saa viettää ihan tavallisen kotiäidin arkipäivän pyykinpesuineen ja kaupassakäynteineen, osaa kyllä nauttia aika paljon, kun sellainen kohdalle sattuu. Se on lähes vapaapäivä. :) 

Vaikka viikko on vasta aluillaan, olemme ehtineet nähdä jo fysioterapeutin sekä näönkäytönohjaajan. Jälkimmäisen edellisestä käynnistä olikin vierähtänyt pitkä tovi. Oli hauska seurata hänen ällistystään Valon edessä - ehkäpä lapseni on sittenkin kehittynyt johonkin suuntaan, vaikka en itse sitä aina niin selvästi huomaakaan. Hän huomasi Valon paremman vartalonhallinnan ja käsienkäytön sekä ennen kaikkea Valon mittavan älyllisen kapasiteetin. :) Valo sai kehuja keskittymiskyvystä, ei ole mikään itsestäänselvyys, että tämänkaltainen lapsi keskittyy puolikin tuntia yhdellä lelulla leikkimiseen aikuisen kanssa. Ohjaajan leukaperät taisivat loksahtaa auki viimeistään siinä vaiheessa kun kerroin Valon sanoista, viittomista ja valintasysteemeistä. 
Tällaisista herkkuhetkistä pääsee Valon kanssa nauttimaan harvoin. Siis siitä, että joku ulkopuolinen, joka tuntee häntä vain vähän, yllättyy positiivisesti hänen taidoistaan ja kyvyistään. Se on sieluahivelevää kuultavaa äidin korville.
Valon näöstä olimme samaa mieltä: ei reagoi katseella, ei lähde seuraamaan, ei kiinnitä katsetta mihinkään. Kuulon perusteella Valo seuraa esim. lelujen liikkeitä hyvinkin tarkasti. Se on välillä ällistyttävää, mihin kaikkeen kuulo pystyy, kun näkö ei ole häiritsemässä. Valolla on tiettyjä kuunteluasentojakin, joihin hän jähmettyy, kun keskittyy tarkasti. Toinen on pää hieman alaspäin suunnattuna, toinen sellainen, jossa silmät on suunnattu ylöspäin.

Arkiviikkojen isoin projekti, päiväkotiharjoittelu, on sujunut hyvin. Joka kerralla hiukan paremmin. Valo alkaa selkeästi pikkuhiljaa hahmottaa ryhmätilanteita, eikä jännitä niitä enää niin paljon. Se luo toivoa siitä, että kyllä tästä vielä hyvä tulee. Viime viikolla Valon puheterapeutti oli mukana katsomassa ryhmän toimintaa ja miettimässä, miten sitä voisi Valolle muokata. Siinäkin asiassa tunnuimme pääsevän vähän eteenpäin, vaikka paljon on tietysti vielä tehtävää. Iso osa on kiinni ryhmän henkilökunnan kyvystä asettua sokean asemaan ja sen kautta ymmärtää Valon maailmaa ja muuttaa omia toimintatapojaan. Se on varmasti pitkä prosessi ja pääsee kunnolla käyntiin vasta kun Valo on aloittanut. Olisi ihanaa "laskea Valo valmiiseen pöytään", siis mennä töihin tietäen, että homma on täysin hanskassa päiväkodin puolelta. Mutta se on utopiaa, kun tuntuu, että omatkin hanskat on toisinaan hukassa ja itsekin joutuu jatkuvasti miettimään toimintatapojaan ja opettelemaan uutta.
Päiväkodin henkilökunta tuntuu edelleen ja aina vaan motivoituneelta työhönsä. Muutama ryhmän työntekijöistä on tehnyt samaa työtä samassa ryhmässä jo kymmenkunta vuotta. Se kertoo minulle siitä, että työilmapiiri on päiväkodissa hyvä ja että nämä ihmiset oikeasti nauttivat työstään. Olen tosi iloinen, että voin jättää Valon heidän huomaansa siinä vaiheessa kun omat työt kutsuvat.
Olen myös ollut vaikuttunut päiväkodin johtajasta. Olen nähnyt hänet varmaan jokaisena kertana, kun olemme olleet harjoittelemassa. Näkemisellä en tarkoita, että olen ohimennen huomannut hänet avoimesta ovesta kun hän istuu naputtelemassa työhuoneessaan tietokonetta, vaan sitä, että olemme kohdanneet päiväkodin arjessa ja vaihtaneet muutaman sanan. Johtaja tuntuu osallistuvan päiväkodin toimintaan ja olevan ajan tasalla siitä, mitä käytännön työ päiväkodissa on. Sekin tuntuu hyvältä. Siellä taidetaan ihan oikeasti välittää.
Omassa töihinpaluussa ylivoimaisesti eniten stressaa aikataulujen yhteensovittaminen ja ylipäätään aika. En ole mikään aamuihminen, vaikka Valo onkin sinnikkäästi yrittänyt minusta sellaista muovata. Valon kanssa kaikki kestää ja aika vaan valuu johonkin, vaikka kuinka nopeasti yrittäisi selvitä aamupisuista, -pesuista ja -pukemisista. Onneksi päiväkoti hoitaa aamupalat, muuten olisimme isossa pulassa. Epäselvää on se, missä välissä minä ehdin syödä jotain. Ehkäpä tavaksi tulee runsas, kiireetön brunssi töissä? ;)

2 kommenttia:

  1. Olipa mukavaa luettavaa ;) Olen pidempään ollut huomaavinani että nykyään yhä useammin kirjoituksissa on iloisia juttuja enemmän kuin niitä huonompia. Luultavasti näin on, toinen syy on varmaankin se, että olen oppinut lukemaan erilailla kuin ennen. Viimeksi kirjoitit kuinka raskasta on aina auttaa Valoa kommunikoimaan. Nyt saatiin todiste siitä että teidän molempien tiukka harjoittelu todellakin tuottaa tulosta. Ja että Valo ei olisi tuossa iskussa ilman kaikkia niitä harjoituksia, joita olet jaksanut tehdä ja teet koko ajan arjessa. Kannustaa jatkamaan tulevaisuudessakin!
    Olen myös erittäin ilahtunut että Valo pääsee juuri tuohon päiväkotiin. Kaikki lapset eivät ole yhtä onnekkaita. On niin valtava helpotus tietää jättävänsä lapsi hyviin ja empaattisiin käsiin työpäivän ajaksi. Ja sitten vaan harjottelemaan niitä aamuja! Vaikka ei siinä saata harjoittelu auttaa, se alkaa sitten sujumaan pakon edestä...Mukavaa ja toimeliasta loppuviikkoa! T. Elina

    VastaaPoista
  2. Minä kirjoitan aina siitä, mikä sillä hetkellä pyörii mielessä. :) Ei meidän arki kamalaa ole, jokaiseen päivään varmasti mahtuu hyviäkin hetkiä, iloa ja onnea. Ahdistus ja päässä pyörivät vaikeat asiat kulkevat siinä sivussa, välillä vahvemmin ja välillä heikommin mielessä. Jos mietin sitä, kun Valo oli vielä ihan pieni ja kaikki diagnoosit ym. täysin avoinna, niin se oli paljon ahdistavampaa aikaa. Kului hirveästi energiaa sen miettimiseen, millainen Valon tulevaisuus on. Nyt sen puolesta on jo helpompaa kun tuomiot on annettu ja niitä on päässyt sulattelemaan.

    Valon edistykseen aina välillä havahtuu. Jokapäiväisessä arjessa se jotenkin katoaa, kuten lasten pituuskasvukin. Ei sitä huomaa, ennen kuin tajuaa, että herranjesta, sehän yltää jo tohon tai käyttää jo noin isoja vaatteita. Kun niitä havahtumisia sitten tulee, niin kyllä niistä saa valtavasti voimaa jatkaa samalla radalla eteenpäin!

    VastaaPoista