Harjoittelua päiväkodissa

Valon päivähoitoharjoittelu on sujunut enemmän kuin hyvin. Kuluneella viikolla Valo on jäänyt yksin päiväkotiin äidin nieleskellessä kyyneleitä ulko-ovella. Valo on jäänyt päikkyyn joka kerta hyvillä mielin ja hoitoaika (aamupäivä) on sujunut hienosti. Lohduton itku on tullut siinä vaiheessa, kun minä olen lounaan jälkeen tullut hakemaan. Valo siis selkeästi tietää, minne luukulle valitukset kannetaan. :)

Olen yrittänyt päästää irti ja hyväksyä sen, etten voi kontrolloida sitä, kuinka hyvin Valon näkövamma osataan ottaa huomioon. Toivon, että ryhmässä jossain vaiheessa ymmärretään, että Valolla on oikeus saada sama informaatio kuin näkevilläkin lapsilla. Ryhmässä viitotaan ja käytetään pcs-kuvia puheen tukena. Jos joku ei viito Valolle kehoviittomia ja käytä muita kommunikointikeinoja, joita hänellä on käytössä, Valo jää pelkän puheen varaan. Kyllä minulle kieltämättä tuli aika epätoivoinen olo, kun toinen ryhmän erityislastentarhanopettajista tokaisi: "Eikös Valo kuitenkin kuule?" siihen, kun minä yritin piipittää, että hän tarvitsisi jotain selkeytystä aamupiiritilanteeseen, kun ei näe esim. lasten istumajärjestystä, eikä siten pysty hahmottamaan, milloin oma vuoro tulee.

Valo on saanut päiväkodista jo ihailijoitakin - ulkoillessa kuulemma muiden ryhmien tytöt haluavat työntää Valon rattaita ja kuskata häntä ympäri pihaa. :) Ihana juttu! Tosin äidin toive tässäkin olisi, että toisinaan joku nostaisi Valon sieltä rattaista ja veisi keinumaan tai hiekkalaatikolle. Mutta... jälleen kerran yritän hyväksyä sen, että en voi vaikuttaa tähän asiaan.

Sekin on vähän ihmetyttänyt, että päiväkotiryhmän työntekijä itse omasta aloitteestaan kertoi, että Valon aloittaessa päivähoidon joku heistä on muutaman ensimmäisen viikon Valon hoitajana, että Valo tuntee alussa olonsa turvalliseksi. Ryhmässä on käytössä kiertävä systeemi, jossa työntekijät vaihtavat hoitamaansa lasta joka päivä. Vaikka aloite tähän erityisjärjestelyyn tuli päiväkodilta, sitä ei ole toteutettu. Olen itse tosi tarkka sen suhteen, että toteutan sen, mitä lupaan, niin työelämässä kuin kotona ja ihmissuhteissakin. Jos epäonnistun, poden moraalimorkkista ja hyvitän asian jotenkin. Mieluummin siis toivoisin, että päiväkodin puolelta ei annettaisi lupauksia, jos niitä ei olla valmiita pitämään.

Kaiken kaikkiaan harjoittelu on kuitenkin ylittänyt odotukset. Olen tosi iloinen, että sain olla Valon kanssa kotona nämä kolme vuotta ja että pystyimme tutustumaan elämään hänen ehdoillaan. Pikkumiehestä, joka karjui ensimmäiset kaksi vuotta aina kun jäi edes mieheni hoitoon, on kypsynyt rohkea poika, joka selviää haastavammistakin sosiaalisista tilanteista. Uskon, että Valo jopa rupeaa jossain vaiheessa nauttimaan päivähoidosta ja uudenlaisista kuvioista sekä lapsista ympärillään. Aika näyttää, miten työssäkäyminen ja päivähoito nivoutuvat arkeemme. Kaksi viikkoa on vielä aikaa harjoitella ja sen jälkeen päästään tositoimiin. :)