Terveisiä Itä-Helsingistä!

 kuvassa Regina Koljosen veistos "Ruuhkabussissa" (2008)

Takana on viikko näkömonivammaisten lasten sopeutumisvalmennuskurssilla Iiris-keskuksessa. Kurssi oli meidän perheen ensimmäinen, joten vertailukohtia ei ole, mutta iloisin mielin sieltä joka tapauksessa palattiin. Matkustaminen oli helppoa, kun koti jäi vain puolen tunnin matkan päähän.

Iiriksen tarjoamat tilat olivat mielestäni hyvät ja työntekijät mukavia ja asiantuntevia. Päivät rakentuivat niin, että vanhemmille, sisaruksille ja erityislapsille oli kullekin järjestetty omaa ohjelmaa, syömään mentiin yhdessä. Toisinaan vanhempien ja erityislasten ohjelma oli yhteistä. Ohjattu ohjelma loppui iltapäivällä neljän tienoilla ja sen jälkeen oli vapaata oleskelua. Itse olisin toivonut iltoihin vähän enemmän tekemistä, kun viereinen massiivinen kauppakeskus ei erityisemmin houkutellut. Mutta meniväthän ne illatkin siinä, Valoa viihdyttäessä. :)

Kurssin parasta antia oli varmastikin vertaistuki. Esikoinen sai selvästi kurssista irti aikalailla, nimenomaan sen kautta, että näki muita erityislapsia ja näkövammaisia aikuisia ja sai olla tekemisissä heidän kanssaan. Kurssille osallistui meidän lisäksi neljä muuta perhettä ja jaoimme paljon ajatuksia ja vinkkejä lasten kuntoutukseen. Uskomattomia elämäntarinoita sitä taas kuuli, ei taida yhdenkään erityislapsen tie olla helppo.

Ohjatun toiminnan parasta antia olivat konkreettisen tekemisen hommat, pääsimme vesijumppaan ja teimme yhdessä miehen kanssa Valolle laulukirjan, jossa on useammalle laululle omat koskettelukuvat. Myös Valo pääsi kokeilemaan uintia uimaohjaajan opastuksella ja käytimme muutenkin allasta ahkerasti hyväksemme. Uimahalliin emme olleet aiemmin uskaltaneet Valon kanssa mennä meluisan ympäristön vuoksi ja hyvä niin, sillä vaikka Valo selvästi nautti uimisesta, oli tilanne hänelle joka kerta jännä ja pinna katkesi puolen tunnin kohdalla.

Iloisin yllätys viikossa oli se, kuinka reippaasti Valo jäi lastenhoitajan luokse meidän vanhempien lähtiessä omiin ryhmiimme. Meidän kannalta ohjelma oli täydellisesti aikataulutettu, sillä hoitohetket olivat yleensä tunnin, korkeintaan kaksi ja näin ollen juuri sopivan pituisia Valolle. Jännitys sitä kohtaan, kuinka Valo sopeutuu päivähoitoon, lievittyi hieman tämän kokemuksen kautta.

Pääsimme myös tapaamaan silmälääkäriä ja hänen jälkeensä vielä näönkäytönohjaajaa/optikkoa. Lääkäri ei osannut Valon silmistä oikein mitään sanoa, kun näköongelmathan Valolla ovat aivoperäisiä ja näin ollen silmien kanssa ei voi oikein kun olkaansa kohauttaa. Lääkäri myös kovasti väitti, että Valo täysin suvereenisti seuraa kynälampun valoa, mutta optikko taas oli sitä mieltä, että Valon ns. vaeltava katse hämää ja hän seuraa lamppuja hyvin sattumanvaraisesti, eikä välttämättä siis kauhean tietoisesti. Jonkinlaista valon havaitsemista tuntuu edelleen olevan jäljellä, mutta ei kuulemma niin paljoa, että sitä voisi harjoittaa näönkäytön harjoituksilla.

Viikon ikävä osuus oli se, että Valo sairastui keskiviikon ja torstain välisenä yönä ja sillä tiellä ollaan edelleen. Kuumeelta ja täydelliseltä voimattomuudelta ollaan säästytty, mutta Valo yskii paljon, keuhkot rohisevat jälleen järkyttävästi ja Valo oksentelee limaa. Öisin on kiukuteltu paljon (myös äiti ;)) ja nukuttu vähän. Tältä osin päiväkodin aloitus jännittää paljon enemmän: kuinka monta flunssaa sieltä kotiinviemisenä tulee ja kuinka paljon Valo niitä kestää ennen kun terveys romahtaa pahemman kerran?

Perjantaina oli joka tapauksessa mukava tulla kotiin kokemusta rikkaampana ja monta uutta ihmistä sydämessä mukana kulkemassa. <3 Kiitos kaikille mukana olleille!