Äidin vaiheet (ja vähän Valon kuulumisia)

Tänään vietimme lasten kanssa päivän Suomenlinnassa. Vanhempani olivat mukana ja työntelivät Valoa rattaissa minun ja esikoisen seikkaillessa fikkareiden kanssa raunioissa. Päivä oli hyvä ja sää helli.
Valo hämmästyttää minut yhä uudestaan hienolla käytöksellään kun reissaamme pitkin Helsinkiä. Tänäänkin hän tuntui nauttivan merituulen kutkuttelusta ja Suomenlinnan elämänmenosta. Olemme muutoinkin olleet paljon liikekannalla, kun ihmisvilinä ja hälinä ympärillä tuntuu välillä olevan helpompi ratkaisu kun omien ajatusten kanssa pyöriminen.

Olen antanut nyt lähes kaiken aikani lapsille, kun kevät meni omien kriisien syövereissä. Olen jaksanut paneutua pitkästä aikaa Valon juttuihin. Käynyt esikoisen kanssa pitkiä keskusteluja. Keksinyt yhteistä tekemistä, ollut läsnä. Pitkästä aikaa olen kokenut taas nauttivani äitiydestä. Oi että, se on ollut hyvä tunne. Harmillisen syvälle meikäläisen täytyy sukeltaa, että näkee, mitkä asiat elämässä loppujen lopuksi ovat tärkeitä.
Ja kyllä sen Valosta huomaa, hän on ollut niin onnellinen, kun ollaan taas tehty paljon enemmän tuttuja juttuja ja äiti on jaksanut paneutua ja rakentaa leikkejä vähän haastavampaan suuntaan kuin "painetaan yhdessä tätä äänilelun nappia" -tyylisiin ratkaisuihin.

Juttelin taannoin sellaisen ammattikuuntelijan kanssa, joita kohtaan tunnen hieman karsastusta ja epäluuloja. Suomihan on tietysti heinäkuussa kiinni ja suurin osa pääpipitohtoreista on lomalla, mutta onneksi jotain kriisiapua sentään järjestyi. Hän sanoi minulle paljon kaikenlaista, kuten että mieheni on ainut ihminen tässä maailmassa, joka voi Valon asioissa ymmärtää minua. Ainut kumppani, joka voi ymmärtää. Siinä vaiheessa omat ajatukseni kulkivat lähinnä paniikinomaisesti rataa voipaskavoivittuvoihelvettivoipaskavoivittuvoihelvettimitähemmettiäolentehnyt. Ehkä kyseinen ihminen ei ihan tätä kommentillaan hakenut, mutta olen sen jälkeen saanut säännöllisen epäsäännöllisesti jonkinnäköisiä paniikkikohtauksia joissa henki ei meinaa kulkea. Tuo kommentti todella vainoaa minua ja tuntuu raskaalta sisälläni.

En tiedä, kuinka paljon ihmiseen mahtuu surua, mutta päätellen siitä, kuinka paljon olen Valon syntymän jälkeen surrut erinäisiä asioita elämässäni, niin aika paljon. Itkua tuntuu myös mahtuvan lähes loputtomalta tuntuva määrä. Monet sanovat, että surun syövereihin ei saa jäädä ajelehtimaan. Toiset sanovat, että itselleen pitää antaa aikaa surra ja käsitellä kaikki ne tunteet, jotka tulevat. 

Kaiken tämän keskellä elämään mahtuu hyviäkin hetkiä. Saan itseni kiinni siitä, että hymyilen. Välistä tuntuu, että ikävän voi voittaa ja elämä on hyvää juuri näinkin.

Aloitan ja päätän jokaisen päiväni miettimällä asioita, joista olen kiitollinen elämässäni. Erityisen kiitollinen olen niistä illoista, kun menen nukkumaan hyvillä mielin, sillä illat ovat monella tapaa vaikeimpia. Olen jopa nähnyt unia, mikä on todella harvinaista (tai kuulemma sitä aina näkee unia, mutta ei vaan sitten muista niitä). Hyviä unia, mikä tärkeintä.