maanantai 21. heinäkuuta 2014

Äidin vaiheet (ja vähän Valon kuulumisia)

Tänään vietimme lasten kanssa päivän Suomenlinnassa. Vanhempani olivat mukana ja työntelivät Valoa rattaissa minun ja esikoisen seikkaillessa fikkareiden kanssa raunioissa. Päivä oli hyvä ja sää helli.
Valo hämmästyttää minut yhä uudestaan hienolla käytöksellään kun reissaamme pitkin Helsinkiä. Tänäänkin hän tuntui nauttivan merituulen kutkuttelusta ja Suomenlinnan elämänmenosta. Olemme muutoinkin olleet paljon liikekannalla, kun ihmisvilinä ja hälinä ympärillä tuntuu välillä olevan helpompi ratkaisu kun omien ajatusten kanssa pyöriminen.

Olen antanut nyt lähes kaiken aikani lapsille, kun kevät meni omien kriisien syövereissä. Olen jaksanut paneutua pitkästä aikaa Valon juttuihin. Käynyt esikoisen kanssa pitkiä keskusteluja. Keksinyt yhteistä tekemistä, ollut läsnä. Pitkästä aikaa olen kokenut taas nauttivani äitiydestä. Oi että, se on ollut hyvä tunne. Harmillisen syvälle meikäläisen täytyy sukeltaa, että näkee, mitkä asiat elämässä loppujen lopuksi ovat tärkeitä.
Ja kyllä sen Valosta huomaa, hän on ollut niin onnellinen, kun ollaan taas tehty paljon enemmän tuttuja juttuja ja äiti on jaksanut paneutua ja rakentaa leikkejä vähän haastavampaan suuntaan kuin "painetaan yhdessä tätä äänilelun nappia" -tyylisiin ratkaisuihin.

Juttelin taannoin sellaisen ammattikuuntelijan kanssa, joita kohtaan tunnen hieman karsastusta ja epäluuloja. Suomihan on tietysti heinäkuussa kiinni ja suurin osa pääpipitohtoreista on lomalla, mutta onneksi jotain kriisiapua sentään järjestyi. Hän sanoi minulle paljon kaikenlaista, kuten että mieheni on ainut ihminen tässä maailmassa, joka voi Valon asioissa ymmärtää minua. Ainut kumppani, joka voi ymmärtää. Siinä vaiheessa omat ajatukseni kulkivat lähinnä paniikinomaisesti rataa voipaskavoivittuvoihelvettivoipaskavoivittuvoihelvettimitähemmettiäolentehnyt. Ehkä kyseinen ihminen ei ihan tätä kommentillaan hakenut, mutta olen sen jälkeen saanut säännöllisen epäsäännöllisesti jonkinnäköisiä paniikkikohtauksia joissa henki ei meinaa kulkea. Tuo kommentti todella vainoaa minua ja tuntuu raskaalta sisälläni.

En tiedä, kuinka paljon ihmiseen mahtuu surua, mutta päätellen siitä, kuinka paljon olen Valon syntymän jälkeen surrut erinäisiä asioita elämässäni, niin aika paljon. Itkua tuntuu myös mahtuvan lähes loputtomalta tuntuva määrä. Monet sanovat, että surun syövereihin ei saa jäädä ajelehtimaan. Toiset sanovat, että itselleen pitää antaa aikaa surra ja käsitellä kaikki ne tunteet, jotka tulevat. 

Kaiken tämän keskellä elämään mahtuu hyviäkin hetkiä. Saan itseni kiinni siitä, että hymyilen. Välistä tuntuu, että ikävän voi voittaa ja elämä on hyvää juuri näinkin.

Aloitan ja päätän jokaisen päiväni miettimällä asioita, joista olen kiitollinen elämässäni. Erityisen kiitollinen olen niistä illoista, kun menen nukkumaan hyvillä mielin, sillä illat ovat monella tapaa vaikeimpia. Olen jopa nähnyt unia, mikä on todella harvinaista (tai kuulemma sitä aina näkee unia, mutta ei vaan sitten muista niitä). Hyviä unia, mikä tärkeintä.

23 kommenttia:

  1. Hei Mira!

    Ihana oli lukea äidinkin vaiheita ja pojille molemmille lähetän terkkuja myös!

    Olen terapeuttisi kanssa samaa mieltä! Mutta miehesi ymmärtää sinua Valon asioissa silloinkin, kun ette asu saman katon alla. Hän ymmärtää siksi, että on Valon vanhempi kuten sinäkin, ei välttämättä siksi että on sinun puolisosi! :-)

    Pää pystyyn ja kohti uusia ajatuksia! Ja ihania kelejä teille sinne! :-)

    Terkuin Elina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elina kommentista. Kyllähän mies toki ymmärtää vaikka emme saman katon alla asuisikaan, ihan totta. Tärkeintä onkin kai, että meillä joka tapauksessa ja elämän joka käänteessä säilyy keskustelyhteys ja ystävyys...

      Poista
  2. Hei!

    Itse olen erimieltä tuosta päätohtorin lausumasta. Suomessa _on_ kuitenkin muitakin samassa elämäntilanteessa eläviä kuin te miehesi kanssa. Ehkä ei ole kyse täsmälleen samoista diagnooseista, mutta kuitenkin äitejä ja isiä, kuten minä, jotka saavat suurta vertaistukea näistä sinun kirjoituksistasi. Itselläni on tyttö joka on erityislapsi ja tällä hetkellä odotamme pääsyä aivoleikkaukseen jonka pitäisi olla ensi elokuussa.

    Paljon tsemppiä ja voimia koko teidän perheellenne ja voimia löytää ne ilon ja Valon hippuset elämässä joiden voimalla jaksaa taas eteenpäin! <3

    Terhi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samassa tilanteessa eläviä on ja vertaistuki on voimauttavaa ja tärkeää. Mutta lausuma liittyikin siihen, että minun ei ole mahdollista ikinä löytää sellaista uutta kumppania, joka voisi minua täysin ymmärtää. Se on aika raskas ajatus.

      Kovasti paljon tsemppiä teille tulevaan leikkaukseen, toivottavasti siitä on toivottua apua!

      Poista
  3. Hei, olen erimieltä siitä lausimasta, että ex-miehesi olisi ainoa, joka ymmärtää...
    Ihanaa lukea, mitä kaikkea olette tehneet yhdessä. Jaksat ja saat nauttia tekemisistä lasten kanssa. Saat voimaa lapsistasi ja annat heille rakkautta, se on tärkeintä. Nauti elämästä, niistä pienistä hyvistä hetkistä. Voimia ja jaksamista...... Ota vastaa kaukohali <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos halista. :)
      Lapset ovat elämässä kumma kyllä sekä voimavara, että voimien viejiä. Paradoksaalista. Olen tosi onnellinen, että olen saanut kaksi ihanaa poikaa, jotka ovat opettaneet minulle paljon elämästä, itsekkyydestä ja siitä, mikä kaikessa tässä on olennaista ja tärkeää.

      Poista
  4. Hei vielä!
    Muihin kommentteihin liittyen korjaan hiukka edellistä viestiäni.

    Ajattelin siis, että terapeutti tarkoitti ettei kukaan muu ymmärrä sinua samalla lailla kun miehesi. Ja siitä olen siis terapeutin kanssa samaa mieltä. Mutta tietysti on muitakin jotka ymmärtää sinua. :-)

    Uskon kuitenkin, että sinä ja miehesi tunnette Valon ja hänen elämänsä vaiheet ongelmineen ja iloineen paremmin kuin kukaan muu. Joten jos vanhemmilla on suhde kunnossa lapseensa eli ollaan tasaveroisia vanhempia, niin te ymmärrätte Valon asioissa toisianne parhaiten.

    Näin minä sen koen, että vaikka minulla on kuinka paljon ihania ihmisiä ympärilläni, niin vain mieheni ymmärtää sen kaiken mitä olemme kokeneet tämän neitimme kanssa.

    Mutta kuten taas niin viisaasti totesitkin, niin tärkeintähän on, että keskusteluyhteys säilyy! :-)

    Olen huono ilmaisemaan itseäni näin kommenteilla, mutta jotain tällaista tarkoitin.

    Voimahali sinne!

    Terkuin Elina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärsin tasan, mitä tarkoitit ja itsekin ajattelen noin ja tuskastelen juuri tuon ajatuksen kanssa.

      Poista
  5. Miettimään jäin minäkin terapeutin sanoja. Itse olisi ehkä käyttänyt sanan YMMÄRTÄÄ tilalla TIETÄÄ. Sillä ei kaikki miehet aina ymmärrä vaimojaan vaikka samassa tilanteessa elävät... Miehesi on ainut joka TIETÄÄ. Ja ainut joka tulee TIETÄMÄÄN.

    Ja taas, tämä ymmärtäminen ja tietäminen eivät voi ja saa olla ainoita asioita joihinka parisuhteensa ja perheensä perustaa.
    (En voisi kuvitellakaan, että sinä kovin heppoisin perustein pakkasit tavarasi ja lapsesi kainaloon ja lähdit... Miehesi pysyy Valon isänä, vaikka ette saman katon alla asuisikaan.)

    Virtuaalihalaus Kipa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuka niitä perusteita sitten on tarpeeksi viisas arvioimaan, että missä vaakakupissa mikäkin painaa tarpeeksi, jotta voi rikkoa perheensä. En tiedä, en minä ainakaan... Omasta puolestani voin sanoa, että minä olen ollut koko kevään psyykkisesti heikoilla ja väsynyt,

      Voi kun me kaikki maailmassa ymmärtäisimme vähän enemmän toisiamme.. Voisi näyttää meno erilaiselta.

      Kiitos halauksesta ja aurinkoisia kesäpäiviä!

      Poista
  6. Oon muutaman päivän aikana lukenu koko blogin läpi. Samanlaisia ajatuksia on pyörinyt minunkin päässä. Meidän perheeseen kuuluu 1v5kk ikänen poika ja toukokuussa syntyi rakas tyttö, jonka menetimme 9 päivän ikäisenä. Prinsessa oli erityinen. Diagnooseina oli cri-du-chat oireyhtymä, fallot'n tetralogia(sydänvika), vaikea syntymäasfyksia, määrittämätön vastasyntyneen hengitysvaikeus jne.Raskausaikana saatiin tietää ettei oo terve, ja sillon liikku monenlaisia ajatuksia päässä. Nyt ne jollainlailla tuntuu pahalta kun ikävä on niin kauhia ja ois halunnut pitää itellä täälä maanpäällä, vaikka tietää, että ois ollu raskas äitinä. Se rakkaus on jotain niin suurta.
    Jaksamisia ja hyviä vointeja teille kaikille sinne♡ paljon ootta joutunu kestämää. T. Jonna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Korjaan: raskas osa äitinä

      Poista
    2. Otan osaa menetyksenne johdosta! En voi kuvitellakaan tuskaa, jota käytte nyt läpi. Ikävä on varmasti todella kova. Jaksamista jokaiseen päiväänne!

      Poista
  7. Olen samaa mieltä että tohtorin olisi kuulunut sanoa tietää,ei ymmärtää.Harva ymmärtää miltä toisesta tuntuu,oikeasti.Oli kyse perheenjäsenestä tai vertaistuesta,kaikuja tottakai mutta niin yksin ollaan asioiden äärellä.Mulle päätohtori sanoi tyttären kuoleman jälkeen että jokainen valitsee itse lähdönhetkensä.Kamalat tunnontuskat,jospa jotenkin vaistosi pohjattoman väsymykseni ja siksi "päätti kuolla".En tiedä,minulle paras tapa pitää pää kasassa on lukeminen ja luonto.Mukavia aurinkoisia päiviä,ole itsellesi armollinen.Se hetki kun tuntee hengittävän suht vaivattomasti ja hitunen onnentunnetta tuntuu,talleta sydämmeen ja nauti.Onnea ja iloa ja enkeleitä!
    T.Maarit

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ne tohtoritkaan aina niin viisaita taida olla tai siis eivät ainakaan ymmärrä, miltä tuntuu, ja siksi sutkauttelevat kaikenlaista epäsopivaakin väliin.. Tai sitten sitä osaa oma mieli vääntää kaikesta itsesyytöksiä.
      Minä olen lukenut niin paljon! Kuunnellut musiikkia ja lukenut, lukenut ja kuunnellut musiikkia. Ja vähän askarrellut sun muuta, käsillä tekeminen auttaa myös. Tietysti hoitanut Valoa ja pyörittänyt arkea, touhunnut vähän esikoisen kanssa. Mutta kun on omaa aikaa, kirja on hyvä kaveri. Saa uppoutua johonkin toiseen maailmaan ja tarinaan, unohtaa hetkeksi omansa. Vaikka kaikki olotilat eivät anna periksi uppoutumiselle ja silloin sitä vaan istuu lamaantuneena ja miettii asioita...

      Poista
  8. Olen pitkään miettinyt kommentointia ja nyt uskaltauduin. Meille syntyi ystävänpäivänä poika ja kamppailimme kuukauden, jonka jälkeen hän menehtyi. Hänellä oli aivoissa kasvain, joka painoi hengityskeskusta ja aiheutti epileptisiakohtauksia, jotka olivat resistentteja lääkkeille. Pahimmillaan kohtauksia tuli muutaman tunnin aikana kymmeniä.

    Kuukauden aikana, jonka saimme hänet pitää, kävimme läpi leikkauksen, jossa yritettiin helpottaa hengitystä. Aluksi lääkärit uskoivat sen auttaneen, mutta ei se auttanut. Tuntui, että seuraavan mutkan takaa löytyi aina uusi haaste. Itse olin viimeisellä viikolla niin väsynyt, etten sairaalassa meinannut jaksaa edes vessaan.

    Olen monta kertaa ajatellut sinua ja mitä taistelua käyt läpi omien voimavarojesi rajoilla. Toivon, että teille tulee helpompia hetkiä. Kaikkea hyvää teidän kaikkien loppukesään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiia kommentista! Kommentointia ei kannata arkailla - jokaisen mielipide on hyvä ja arvokas sellaisena kuin se on! (Olettaen tietysti, että se kirjoitetaan hyvällä maulla. :) )

      Osanottoni teidän perheenne sureen suruun! Olet varmasti käynyt läpi helvetin ja epäilemättä edelleen kuljet vaikeita polkuja. Miten elämä voikaan olla epäoikeudenmukaista ja kohdella pieniä ja viattomia niin kamalalla tavalla!

      Helpompia hetkiä tulee kaiken tämän keskelläkin. Tiedän sen, sillä olen Valon kanssa selvinnyt niin monesta aallonpohjasta, että kokemuksen kautta voin sanoa, että niitä parempia hetkiäkin suodaan. Ne pitää vaan bongata ja niistä pitää nauttia ja yrittää unohtaa ajatus siitä, että kohta voidaan taas rytistä alaspäin ja kovaa.

      Jaksamishalaus!

      Poista
  9. Niin ja noista tohtoreista... Olen monta kertaa kuullut lääkäriltä ihmettelyä, että kuinka pääsin yksin tai imetänkö. Siellä se lukee isolla, että miten meille kävi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En voi kun jälleen kerran ihmetellä, lukevatko lääkärit ollenkaan esitietoja ennen kuin kutsuvat potilaan sisään... Esim. terveyskeskuksissa asioidessamme välillä tuntuu, että todellakaan eivät.

      Poista
  10. vaikka varmasti uusi tilanne on raskas, niin jollain tapaa rivien välistä on parista viime kirjoituksesta kuitenkin huokunut jonkinlainen rauhallisuus, tai onnellisuus. Tai ehkä vaan kuvittelen niin :D Jokatapauksessa, roppakaupalla tsemppiä uudenlaiseen kesään. Toivottavasti saat omaa aikaa, ja lepoa, ja paljon hyviä hetkiä // Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti irtaantuminen niiden seinien sisältä, jossa kaikki Valon ongelmat ja elämän raskas poljento on kohdattu, on helpottanut. Olen pitkästä aikaa jaksanut hoitaa Valon asioita ilman, että yhden puhelinsoiton soittaminen on tuntunut ylitsepääsemättömältä tehtävältä. Ja kuten postauksessa kirjoitan, olen nauttinut äitiydestä ja lasteni seurasta enemmän kuin kuukausiin.
      Tietysti asumusero konkretisoi myös sitä, mitä ero tarkoittaa, niin perheen kuin minun ja miehen kannaltakin. Kahdeksassa vuodessa ehtii juurtua yhteen aika tukevasti ja hyviäkin muistoja matkan varrelta on paljon...

      Poista
  11. Moi! Onpa hyvä kuulla, että teille kuuluu noinkin hyvää. Löysin kamalan taudinaiheuttajan Wikipediasta. En usko, että Valolla olisi sitä, mutta samanlaisia oireita löytyy .http://fi.wikipedia.org/wiki/Toksoplasmoosi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan hyvin täällä voidaan, hengissä ollaan ja niin edelleen.. Se on riittävää tässä vaiheessa, luulisin. :)
      En jaksa uskoa toksoplasmoosiin. Eiköhän kyse ole ennemmin jostain geenivirheestä.

      Poista