Esikoinen kotiutui ukaasistaan huolimatta eilen. Tänään istuskelimme lasten kanssa sohvalla. Laitoin juutuupista aaltojen pauhinaa ja komensin poikia sulkemaan silmät. Sanoin, että kuvitellaan olevamme Karibialla, kun ei tässä nyt rahaa mihinkään reissuun oikein ole. Totesin, että esikoinen voi kolisutella kirpparilta löytämiään simpukoita ja voidaan haistella merisuolaa. Oli meillä ihan hauskaa hetki mielikuvitusmatkalla. :) Esikoinen kyllä kysyi, kun aallot jatkoivat pauhinaansa vielä iltaruokaa kokkaillessanikin, että meinaatko äiti oikeasti kuunnella tätä ton koko keston, yksitoista tuntia, ja jos meinaat, niin olet kyllä totisesti kajahtanut.
Valo hymyili tänään. Pitkästä aikaa. En muista, milloin Valo olisi viimeksi hymyillyt. Kokemukseen perustuen väittäisin, että epilepsia on vienyt hymyt.
Minä olen tänään väsynyt (big news?). Silmiä oikein särkee. Mistä sitä ihminen oikein tietää, milloin on hyvä hetki olla itsekäs ja milloin ei? Mistä tietää tekevänsä oikeita valintoja jos tunteet heittelevät niin että yhtenä päivänä tuntee yhtä ja toisena toista? Ehkä elämässä pitää vaan valita jotain ja päättää sitten pysyä siinä ja katsoa miten käy. Uskoa onnellisiin loppuihin.
Jälleen kerran olen sanaton! Ja jotenkin niin avuton teidän tilanteen edessä. Mutta ihanaa, että Valo hymyili!!! Totuushan on, että Valo vaistoaa sinun jokaisen tunteesi ja jos sinulla on hyvä olla niin on myös Valolla. Luja halaus teille kaikille! <3
VastaaPoistaJotenkin siitäkin on niin paha olla, että on hyvä olla? Voi plääh, haluaisin vaan hetken taas saada tuntea oloni vähän kevyemmäksi, mutta itse kai tässä on itsensä tähänkin kuoppaan kaivanut (kukapa muukaan), niin että itse täältä on noustava ylöspäin.
PoistaBlogiasi lukiessa tulvii omat muistot vahvana mieleeni. Muistan, kuinka yksin asioiden kanssa on. Kasvatin pitkäaikaissairaan lapsen yksinhuoltajana, ja vähävaraisena. Tie oli pitkä, haastava ja opettava. Sisäinen tuska, epätoivo ja pelko oli päivittäisiä vieraita. Teki mieli huutaa, raivota ja potkia. Jossain elämänvaiheessa otin itseäni niskasta kiinni, nämä eväät on, ja näillä on eteenpäin mentävä. Siihen aikaan vertaistukea ei kukaan minulle kaupitellut, ja minusta kehkeytyi itseni paras Ystävä. Toivon, että Sinulla on eri tahoja auttamassa, jotta saat ajoittain elintärkeän levon ja vapaan arkipakosta. Mikäli kaipaat tukea tai apua, olen käytettävissäsi. Terveisin Susanna
VastaaPoistaKiitos kommentista ja avuntarjouksesta! Arvostan sitä paljon. On voimauttavaa kuulla, että tällaisestakin voi yksinään selvitä. Tai siis tiedän kyllä, että selviän Valon hoidosta yksinäänkin, mutta tietysti omalle psyykelle on terveellisempää saada apua...
Poistakiteytit kaiken hyvin viimeiseen lauseeseen; uskoa onnelliseen loppuun. Vaikka taplataan vaikeiden asioiden kanssa, niin ehkä se on juuri se joka kantaa? Itseni paras ohjenuora on "kaikki järjestyy". Siinä voi mennä hetken, ja joutua rämpimään syvällä suossa. Mutta tavalla tai toisella; asiat järjestyvät. Tsemppiä, toivottavasti olet saanut vähän omaa aikaa, ja lepoa
VastaaPoistaHuomenna ekaa kertaa muuton jälkeen saan muutaman tunnin omaa aikaa. Aika luksusta, meinaan helliä sieluani!
Poistajos osaisin, niin piirtäisin tähän tykkäyspeukun
PoistaSamaa mieltä edellisen kanssa, asiat järjestyy. Joskus se ei sille vaikuta eikä se aina tapahdu kuten ite haluaisi, mutta järjestyy ne silti. Sillä aikaa pitää vaan pitää sieraimet pinnan yläpuolella ;)
VastaaPoistaOotte mielessä, ihan jokainen :)
Anu
Kiitos Anu tsempeistä! Sieraimet pinnan yläpuolella tai jos ei jaksa, niin täytyy kaivaa snorkkeli esiin.. :)
Poista