lauantai 11. lokakuuta 2014

Lauantai

Pyykkien ripustaminen lauantaina keskipäivän aikaan on luksusta. Mies on punttisalilla, Valo päiväunilla ja esikoinen puuhaa eteisessä lähtöä kirjastoon. Imen itseeni asunnon rauhaa ja hiljaisuutta, kadulta kantautuu elämisen ääniä. Fiilistelen ajatuksella, että saan pian pieneksi hetkeksi koko asunnon itselleni ja voin tehdä juuri sitä, mitä huvittaa.

Esikoinen onnistuu kolistamaan eteisessä vähän isommin. Ärähdän tilanteeseen suhteutettuna aivan liian hermostuneesti että onko liikaa pyydetty, että niinä kahtena vapaapäivänä, jotka minulla on viikossa, saisin edes toisena viettää pienen hetken vain itseni kanssa. No, ei auta - Valo on havahtunut kolinaan ja sängystä kuuluu kutsu.

Esikoinen liukenee eteisestä salamaa nopeammin äidin jupinaa pakoon. Istun tietokoneelle ja teeskentelen, etten kuule makuuhuoneesta kantautuvaa joikausta. Mutisen, että minähän hittovie pidän rauhoittavan hetkeni. Vaikka sitten sormet korvissa.

Valon kanssa elämisen myötä on tullut hyvin selväksi, että mistään ei pidä haaveilla. Ei edes siitä rauhallisesta vartista. Nimittäin se pettymys, joka hyökyy tsunamimaisesti päälle siinä vaiheessa kun fiilistelty haave romahtaa Valon toimesta tomuksi, on aika katkeroittavaa sorttia. Mutta jos ei ikinä haaveile mistään, eikä odota mitään, hänen täytyy olla sisäisesti kovin tyhjä. 

Kun ihminen laitetaan elämään sellaista hurlumheita kuin minä, niin kaksi asiaa on varmaa. Ensinnäkin rauhalliset hetket itsensä kanssa ovat mielenterveyden kannalta kriittisen tärkeässä asemassa. Se vartti voi oikeasti olla käänteen tekevä voimavara päivässä. Toisekseen pettymyksiä tulee 99,9% todennäköisyydellä.
Jos haluaa omaa aikaa, niin joko on lähdettävä pois omasta kodistaan tai vaihtoehtoisesti heitettävä kaikki muut pihalle. Esikoinen ja mies saattavat vielä ymmärtää että päivässä tarvitaan hetki, jolloin äitiä ympäröivät muutaman metrin levyiset suojavallit. Mutta Valon kanssa... No, tulee joikausta, kohtauksia, yrjöjä ja kakkahätiä. Elämä tapahtuu Valon ja hänen sairauksiensa rytmittämänä. Ja jos Valo vielä joinain hetkinä voisikin tuntea armoa ja antaa äidille hetken tauon, niin epilepsia ja refluksi eivät sitä ainakaan tee.

Olen oppinut nousemaan pettymyksistä. Oppinut luottamaan siihen, että vaikka haaveiltu hetki on nyt tuhottu, se tulee kohdalleni joskus toiste. Kytkemään stereoista ämyrit päälle ja täyttämään asunnon funkilla. Nousemaan, kävelemään makuuhuoneeseen ja jatkamaan omaishoitaja-äitiroolia, vaikka se ei ehtinyt oikein edes sammua. Jatkamaan siitä, mihin ennen päiväuniaikaa jäätiin. Mutta toisinaan pelkään sisäistä tyhjyyttä. Sitä, että katkeruus ja pettymykset kasautuvat salaa jonnekin. Sitä, etten enää kohta haaveile mistään.


20 kommenttia:

  1. Onko valo koskaan hoidossa esim viikonloppua että saisit huilia?
    Voimia syksyyn!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Valolle on kyllä useampiakin hoitajia. Mutta hänelläkin on oikeus viettää viikonloppuja kotona perheen parissa rankan viikon päätteeksi. :) Mikä ei tietenkään poista sitä, että Valo voi toisinaan olla myös viikonloppuna hoidossa

      Poista
  2. Tuosta mitä yllä kirjoitit. Anteeksi että sanon mitään. Eikö olisi voinut järjestää niin että sinä olisit mennyt kera esikoisen sinne kirjastoon viettämään äiti-lapsi laatuaikaa tai yksin jonnekin ja isä laittaisi ne pyykit ja hoitaisi Valon? Postauksistasi vaan saa sellainen vaikutelman että sinä yksin teet kaiken ja tunnut olevan uupunut ja pelkäät miten jaksat... Eikö pääkaupunkiseudulla ole sellainen hoitorinki kuin Leijonaemot? Kun päiväkodissa selviävät pojan kanssa viikot niin osaahan häntä joku toinen hoitaa edes joskus viikonloppuisin että saisitt omaa aikaa ladata akkujasi. Niin ettei pettymykset ja katkeruus kasaudu mihinkään etkä lakkaa haaveilemasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kommenttejaan tarvitse anteeksi pyydellä. :)

      Toki, tilanteet voi järjestää monella tapaa. Varmaankin vaikutelma siitä, että mieheni ei olisi Valon kanssa, syntyy siitä, että blogi ei käsittele ensisijaisesti hänen touhujaan Valon kanssa, vaan minua ja Valoa ja sitä, miten minä koen asiat ja vanhemmuuden, mitä tunteita se herättää ja millaista arkeni Valon kanssa on. Usko pois, mieheni osaa myös ripustaa pyykkejä - ja myös tekee sitä!

      Kirjoituksen ideana oli olla vain kuvaus meidän arjesta, sen haasteista ja siitä, millaisia ajatuksia ja ehkä pelkojakin minulla on. Ei valitus siitä, että olen väsynyt ja elämäni on perseestä. Jo julkaistessani arvasin, että se on helppo tulkita niinkin ja tätä kautta siten, että tilanteen toisin hoitamalla olisin saanut oman hetkeni. Viikonloppuni on ollut kaiken kaikkiaan varsin rentouttava ja onnistunut, siitä huolimatta, että Valo käytännössä parkui koko perjantai-lauantai välisen yön ja että eilen jäi huilitauko pitämättä. Kuten kirjoituksessakin kerron, osaan jo kävellä pettymyksen yli ja keksiä tilalle muuta mukavaa. Tietäen, että minun hetkelleni on toinen aika.

      Se arki, mitä elän, on haastavampaa ja kuormittavampaa kuin ihmisillä keskimäärin. Tämä on fakta, jonka yli ei päästä sillä, että Valo on toisinaan hoidossa tai että yritämme järjestää arjen kuormittavuuden tasaisesti molempien harteille parisuhteessa. Se on hyväksyttävä ja sen kanssa on elettävä.

      Poista
  3. Onko kirjoituksesi tulkittavissa niin, että koko perhe asuu jälleen samassa osoittessa? Ymmärsinkö oikein, että jossain vaiheessa asumisjärjestelyissä oli muutoksia? Niin tai näin toivottavasti kaikki on hyvin :).
    Aurinkoa päiviinne, jaksamista arkeenne :)
    t. Sari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoitukseni saa tulkita kuten haluaa. :))) Ei vaan joo, kesäkoti oli ja pitkälliset rauhanneuvottelut pidettiin. Onhan se niin, että jos lupaa toiselle olla tämän elämässä mukana myötä ja vastoinkäymisissä ja jos on sellaista sorttia, että haluaa pitää tuon lupauksen, niin on otettava lusikka käteen ja alettava kauhoa. Joka tapauksessa breikki tuli tarpeeseen, opin paljon itsestäni, kasvoin ihmisenä ja toivon olevani nyt vahvempi ja parempi. Ja parisuhde tuntuu pitkästä aikaa voimavaralta!

      Poista
    2. Onnittelut tästä!
      Marsa

      Poista
    3. Minäkin olen iloinen teidän kaikkien puolesta! Joskus se breikki selvittää asioita, jotka jo itsekin tietää :) Meilläkin oli breikki raskaassa tilanteessa ja siitä selvittiin vahvempina -näin uskon.

      Anu

      Poista
    4. Joskus lähelle näkee paremmin, jos katsoo kauempaa. :)

      Poista
  4. Voimia kaiken keskellä ja kanssa!

    Täytyy tunnustaa että vaikea olisi jaksaa, jos ei lapseni olisi välillä tilapäishoidossa. Ne lapsesta vapaat hetket huhkin urakalla kotitöitä, kun niitä voin tehokkaasti ja häiriöttä tehdä. Mutta myös luen sanomalehden sivun ja vielä toisenkin ilman keskeytystä, samoin kuin vain makaa jossain ilman äiti-huutoa ja huolenpitoa. Se että saan vain olla, kerrankin ilman jokahetkistä keskeytystä on mitä tarvitsen jaksaakseni.

    Johanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tilapäishoitoasiaa on meilläkin paljon mietitty. Tällä hetkellä mennään vielä omaishoidon lomituksilla 2 x vko / muutama tunti per kerta. Joskus lähden jonnekin yksin tai kera miehen tai esikoisen, mutta usein teen kotitöitäkin.

      Mitä luksusta onkaan saada tehdä esim. imurointi alusta loppuun ilman, että joutuu jatkuvasti epilepsiakohtausten ja refluksiyrjöjen keskeyttämäksi. Sitä ei moni tajua, miten onnellista on saada hoitaa rauhassa kotitöitä tai mitä tahansa muuta.

      Uskon täysin, että juuri se, että saa vain olla, ilman keskeytyksiä, on tärkeä voimavara ja mielenterveyden ylläpitäjä. Joten sellaisia hetkiä toivon Johanna sinulle, itselleni ja kaikille muille jotka sellaisia tarvitsevat! Aurinkoa syksyysi. :)

      Poista
  5. olisi voinut olla omasta kynästä tuo kirjoitus. Tuttuja tunteita. Eilisen kaaospäivän päätteeksi päätin, että lähden lenkille. Ja lenkin jälkeen katson rauhassa telkkaria ja syön suklaata. Tällä kertaa kuopus päätti valvoa yhtä pitkään, kuin äiti. Ja sen lenkin aikana, miehen laittaessa kahta isompaa nukkumaan, syödä ne äidin suklaat. Että ärsytti… Tänään yritys uusi. Joskin sitä suklaata ei enää ole. Voimia arkeen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta tiedätkö mitä, me ollaan sankareita. Vaikka kaava on useimmiten juuri tämä: että kaikki menee äidin näkökulmasta päin sitä kuuluisaa sukuelintä, niin me hittovie ponnistetaan aina sieltä! Vaikka välillä tuntuu, ettei enää jaksa, että ei kertakaikkiaan pysty. Niin silti me hetken päästä ollaan jo jaloillamme ja yritetään uudestaan. Siihen ei oikeasti ihan kaikki pysty. Ja fakta on myös tämä: ennemmin tai myöhemmin myös äidin näkökulma saa täyttymyksensä. :)

      Poista
    2. no näinhän se vaan on, veit taas sanat suusta :)

      Poista
    3. Jos tässä olisi peukku, tykkäisin. :)

      Poista
  6. Kirjoitat todella rehellisen tuntoisesti arjesta ja ajatuksista ja mielestäni se on hienoa! Vaikeasti vammaisenkin lapsen vanhemmalla saa olla erilaisia tunteita jotka eivät välttämättä ole niin ruusuisia ja ihania.

    Muistan kun itselle yksin kauppaan pääseminenkin oli sellainen upea tunne. Kerätä viikon ruokaostokset ihan yksin, kaikessa rauhassa. Tutkailla uudenlaisia pakkauksia ja purkkeja. Se oli pitkään minun omaa aikaani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kehuista!
      Oma aika on ihmisen mielenterveydelle todennäköisesti välttämätöntä. On kummaa, miten pienilläkin hetkillä ja sinänsä ihan mitättömiltä tuntuvilla jutuilla, voi olla valtava merkitys ihmisen hyvinvoinnille! Välillä tekisi mieli oikein ravistella keskivertokaduntallaajaa, joka valittaa turhasta: tajuatko, miten hyvin sulla on asiat! Saat imuroida rauhassa, laittaa ruokaa keskeytyksettä ja käydä kaupassa näkemättä yhtään refluksiyrjöä tai epilepsiakohtausta.

      Poista
  7. Kiitos että kirjoitat ja mukava kuulla että rauhanneuvottelut tuottivat tulosta. Hienoa!

    VastaaPoista