Syksyn kuulumisia

Teininä olin varma, että minut on adoptoitu. Kahdesta syystä: 1) Niin idiootit vanhemmat eivät kertakaikkiaan voi saada aikaan kaltaistani luomakunnan kruunua. 2) Vihasin Suomea, etenkin syksyllä ja talvella. Vuosia on vierähtänyt noista hetkistä ja ehkä jonkinnäköistä henkistä kypsymistäkin on päässyt tapahtumaan, mutta kaamosaika on minulle edelleen vaikeaa. Paras sää on 30+ astetta ja aurinkoa. Joka syksy olen kohtuullisen varma, että seuraavaa syksyä ja talvea en enää täällä pohjolan perukoilla vietä. Mieli matkustaa jonnekin päiväntasaajan tietymille. 
Vaan niin sitä tänäkin syksynä taas kaamosta selätellään tutuilla kulmilla. Aamut ovat enimmäkseen painajaismaisia. Herätyskello soi liian aikaisin, torkutan, tulee kiire. Valo ei halua herätä. Valo ei halua aamulääkkeitä. Valo ei halua päiväkotiin. Juoksemme talonyhtiön pihan poikki siihen viimeiseen bussiin, johon minun täytyy ehtiä, että ehdin ajoissa töihin. Vauhti alkaa olla sitä luokkaa, että voin keväällä haastaa Usain Boltin.

Syksy on menty - yllätys, yllätys - tukka putkella. (Tietysti nyt joku minut ulkonäöltä tunteva voi huudahtaa, että minullahan on aina tukka putkella, mutta se on jo toinen juttu. ;) ) Joka tapauksessa kiirettä on pitänyt työn ja omaishoidon yhteensovittamisessa. Lomakkeita riittää täytettäväksi, puheluita puhuttaviksi, virkamiehiä kovisteltaviksi, terapeutteja tavattaviksi ja niin edelleen. Uupumus kolkuttelee kulman takana, mutta pidämme pitkiä puutikkuja kädessä ja tökimme sitä säännöllisin väliajoin pidemmän matkan päähän. :) Pidetään vapaailta kotitöistä. Tilataan illallinen kiinalaisesta ravintolasta kotiovelle. Ehkä suurin muutos kevään burn outin ja siitä seuranneen ajatustyön jälkeen on ollut se, että uskallan sanoa äänen, etten jaksa, enkä pysty ja delegoin hommiani eteenpäin. Annan itselleni luvan pysähtyä sinne jaksamisen rajalle ja ladata akun ennen jatkamista.

Arki kysyy asennoitumista. Niin kuin varmaan kenen tahansa arki, mutta tietysti Valon tuomat rajoitteet ja haasteet koko perheen oloa ja eloa kohtaan ovat aika isot. Välillä olen kyllä kurkkua myöten täynnä sitä asennoitumistakin: milloin hitossa elämä meni sellaiseksi, että itseään pitää erikseen tsempata olemaan positiivinen ja nauttimaan omasta elämästään?
Vaihtoehtona tsemppaamisen tilalle on tietysti perusvittuuntunut "kaikki ihmiset ja asiat elämässäni ovat perseestä" -asennoituminen, mutta suoraan sanottuna se on minulle kauhukuva, jota en halua toteuttaa. Välillä saan kyllä itseni kiinni katkerista ajatuskuluista. Aina en jaksa tsempata itseäni ajattelemaan iloisemmin. Onneksi mieleni tuntuu kuitenkin sisältävän vain rajoitetun tilan mustille ajatuksille, sillä pihistyäni hetken itsekseni, mustan tilalle alkaa tulla valoa ja värejä.

Elämässä ehkä vaikeinta on hyväksyä se, kuinka pitkälle Valo määrittelee minunkin elämäni rytmin ja päivieni sisällöt. Valo on myös kasvanut niin isoksi ja fiksuksi, että ymmärtää ainakin jossain määrin tämän roolinsa ja osaa käyttää sitä hyväkseen. Kipuitkujen rinnalle on tullut raivari-itkuja, joiden volyymi ja kesto ovat ihan yhtä pitkiä kuin kipukavereidensakin. Valo ei saa mitä haluaa (esim. nousta illalla sängystä mentyään nukkumaan) ja huutaa, huutaa sekä huutaa vähän lisää. Oman äänen käyttötarkoituksien laajentaminen mankumiseen on ollut syksyn teemana ja sen ovat naapuritkin ehkä kuulleet.
Äiti haaveilee siitä, että saisi olla joskus kotona ilman lapsia. Että ei ois ketään joka haluaa aamupalaa/lounasta/illallista. Ei ketään, joka oksentaa päälleni tai lyö minua vahingossa voimalla kasvoihin saadessaan epilepsiakohtauksen. Sitten, kun se päivä koittaa, syön rauhassa aamiaisen ja luen koko aamun sanomalehden kerralla. En katso kelloon kertaakaan. Kuuntelen musiikkia silmät kiinni. Käyn metsässä kävelyllä. Otan päiväunet tai ainakin makaan hiljaa sängyllä hiljaisuutta kuunnellen. Teen just mitä huvittaa, silloin kun huvittaa. Ja kun ei huvita, en tee.

Loppuun tunnelman kohottajaksi internetin syövereistä löytämäni ihanan rehellinen syksy-aiheinen runo. Kirjoittajana on Laivakankaan koulun oppilas ja runo viehätti minua siksi, että se olisi aikanaan voinut löytyä minunkin vihostani... 

Mielestäni syksy on tyhmä
Silloin ei voi tehdä mitään
En pidä syksystä yhtään,
koska se on niin ruskea.
Syksyllä on pimeää ja yksinäistä.
Syksyllä ei ole mukavaa.

Tsemppiä joka iikalle pimeän marraskuun selättämiseen! :)