Aika kulkee eteenpäin omaa tahtiaan ja allekirjoittanut yrittää selvitä mukana miten parhaiten taitaa tai siltä se ainakin tuntuu. Jos viime kevät oli kaikilla mittareilla mitattuna vaikea, niin ei tämän vuotinenkaan taida helpoimmasta päästä olla. Ehkä keväät sitten ovat sellaisia: lupauksia lämmöstä ja kesästä, lomasta, mutta todellisuuteen mahtuu ihan liikaa kylmänä vihmovaa vastatuulta. Tunnen itseni kovin epäonnistuneeksi kun arki mättää ja väsyn kaikesta siitä huolimatta mitä minä itse ja ihmiset ympärilläni tekevät sen eteen, etten väsyisi.
Elämä on jotenkin kovin tulevaisuudettomassa tilassa tällä hetkellä. Edessä päin ei oikein näy mitään. Mennään vaan päivä kerrallaan. Ja se on ihan hyvä tapa elää, monen mielestä varmaan tavoiteltavakin, mutta olisihan se hienoa toisaalta, että olisi jotain tulevaisuudenhaaveita. Minun kaikki haaveeni ovat aikalailla kasaan kuihtuneet. Elän sairaan lapseni ehdoilla ja unohdan sen, että halusin ihmisvilinän keskelle Serrekundan torille tai mitä ikinä. Rakastan lastani niin paljon, että valintani ja tapani elää hänen kanssaan ovat minulle ilmiselviä. Ristiriita on siinä, että tunnen kuitenkin paljon murhetta siitä, miten asiat ovat. Ei se mielestäni ole sitä, ettenkö olisi hyväksynyt Valoa sellaisena kuin hän on. Hän on ihana ja rakas poikani. Minun on vain toisinaan vaikea hyväksyä niitä seurauksia, joita Valon sairaudet ja vammat ovat minun elämääni aiheuttaneet. Ja tunnen itseni kovin keskeneräiseksi ja huonoksi ihmiseksi sen vuoksi.
Voisin lahjoittaa muutaman murheen jollekulle, vaikka sille pohjatuulelle. Tarjolla olisi esimerkiksi sellainen, jossa minuun sattuu kun lapseni kärsii kivuliaista sairaskohtauksista joihin mikään lääke ei auta. Mutta tämänkin kirjoituksen jälkeen kokoan taas itseni, teen hyvän voileivän ja halaan aviomiestäni. Menen nukkumaan kiitollisena ja nousen aamulla pystypäin. Koska se on ainoa tapa jatkaa tätä matkaa. Kiitos silti, että sain vähän vuodattaa.
Ole hyvä :) Minä jaksan kyllä "kuunnella" .
VastaaPoistaKiitos. :)
PoistaVoimahalaus koko perheelle, ja muista: et ole epäonnistunut etkä huono ihminen, vaikka olet väsynyt.
VastaaPoistaKiitos Hepa! Miksiköhän väsyminen tuntuu niin helposti epäonnistumiselta? Ehkä sitä on toisinaan liian ankara itsellensä.
PoistaVoin vain kunnioittaa ja ihailla. Niin toivoisin,että saisit myös kuunnella itseäsi ja toteuttaa joitain haaveistasi...
VastaaPoistaNo, kaikella on aikansa ja paikkansa, niin minä pyrin ajattelemaan. Että tämän elämänvaiheen aika on nyt ja toisenlaisen joskus muulloin. Ehkä hieman haastetta tulee siitä, että toisin kuin terveen lapsen kohdalla, nyt sellainen perushoidollinen arki muuttuu vain raskaammaksi vuosien myötä, joten se toinen elämänvaihe killuu jossain epämääräisenä ja kaukaisena.
PoistaTunnistan noita tunteita tavallaan. Ne ovat äitiyden tunteita. Luopumista 'minusta' ja kasvamista äitiyden täyteen mittaan ( se täysi mitta koittaa sitten kuolinvuoteella) kivun kautta.
VastaaPoistaTietenkin se, että lapsesi on erityinen, tekee sinulle nuo kokemukset syvemmiksi. Kuitenkin uskon itse kokeneeni hyvin samanlkaltaisia kokemuksia.
Itse olen valinnut suurperheen, ja minun elämäni sitovuus on itse valittua.
Silti siihen liittyy välillä noita samantapaisia tunteita. Mitä voisin olla JOS ja sitä jossia en sitten kuitenkaan halua edes ajatella.
Myös tuon lapsen tuskan kokemisen pystyn jollain tasolla kokemaan.
Tavallisen terveen pienen lapsen tuskaa pystyy yleensä jotenkin helpottamaan, mutta teinien tuskat näyttävät välillä niin mielettömiltä, että meinaa äidinkin sydän hajota.
Sinulle on annettu sellainen elämä, että saat tai joudut kasvamaan äidiksi suurempien kokemusten kautta kuin useimmat meistä.
Ehkä kasvusi antaa sinulle myös suuremmat onnen hetket, kuitenkin.
Toivon että löydät jonkun pienen haaveen, pienen palan sinua, jonka voit toteuttaa vaikka oletkin kasvamassa täydeksi äidiksi.
Voimia arkeesi. Pidä huolta myös itsestäsi. Minä meinaan sen osuuden välillä unohtaa, kun elämä heittää liian suuria laineita -ja liian usein- suoraan päin kasvoja.
Olen monesti miettinyt juuri tätä: että eivät nämä tunteet kovin kaukana perusäitiydestäkään ole. Mutta esikoiseen verrattuna ne tulevat voimakkaampina ja elämä on paljon sidotumpaa. Uskon, että suurperheen kanssa koet helposti samanlaisia tunteita elämän sitovuudesta.
PoistaKaipa niitä uusia haaveita ja unelmia kasvaa sitten vanhojen, menetettyjen tilalle. Elämän pienistä asioista ja onnistumisista osaa nauttia ja toisinaan päivän haaveeksi riittää, että ehtii juoda kupin teetä rauhassa.
Itsestään on niin helppo tinkiä, mutta yritän muistaa aina arvostaa itseänikin. Kyllähän hyvinvoiva äiti on aika tärkeä juttu lapsille.
Kiitos sinulle kauniista ja merkityksellisestä kommentoinnista!
tekisi mieli tulla ja halata ja rutistaa. Ajatukset ovat tuttuja, vaikka meillä tilanne onkin helpompi. Elämä on opettanut juurikin tuon ,että eletään tätä päivää. Viimeisen puolen vuoden aikana olen pitkästä pitkästä aikaa pikkuhiljaa huomannut ajattelevani asioita jopa kuukausia eteenpäin. Sitä mitä tehdään kesälomalla, mitä tehdään ehkä ensi syksynä. Se tuntuu omituiselta. Hyvän omituiselta. Toivon sydämestäni, että pääset siihen pikkuhiljaa. Itseltäkin se on ottanut vuosia ja ottanut sen, että on oppinut luopumaan niistä ehkä vähän pitkäkantoisemmista haaveista ja unelmista. Nyt se haave voi olla totta tosiaan kuppi kahvia rauhassa. Tai vappupallojen ostaminen keskiviikkona.
VastaaPoistaMoi Mari ja anteeksi tuhannesti hidas vastaamiseni, jonka voi laittaa ihan puhtaasti saamattomuuden piikkiin. Anteeksi, anteeksi, anteeksi!
PoistaVälillä uskaltaudun vähän kauemmaksikin haaveissani kuin siihen seuraavaan päivään, mutta ne haaveet ovat ehkä sellaisia ei-niin-realistisia päiväunia, joilla on mukava sulostuttaa elämäänsä, vaikka tietääkin, ettei "rahkeet riitä" haaveiden toteuttamiseen. Välillä mietin, olenko liiankin pessimisti ja pitäisikö vaan uskaltautua hulluna tekemään kaikenlaista, mutta toisaalla arki on opettanut tietyt realismin puitteet, joihin on hyvä nojata... :)
Mutta toivon tosiaan, että meilläkin tulevaisuus jossain vaiheessa raottuu samalla tavalla kuin teillä, eikä kaikki ole enää pelkästään päivästä toiseen selviämistä.