tiistai 9. huhtikuuta 2013

Epätäydellinen ihminen

Valon erityisyyden kohtaaminen toisten ihmisten kautta on edelleen aivan liian vaikeaa minulle. Häpeän sitä, että häpeän lastani. En kyllä oikein tiedä, onko se edes häpeää. Silti kun Valo huonoina hetkinään möllöttää rattaissa suu auki ja kuola valuen, tekee mieli vaan sulkea kuomu niin ettei kukaan pääse tuijottamaan. Tekee mieli sulkea kuomu, ettei itsekään tarvitse katsoa. Välillä tulen suorastaan vihaiseksi kun Valo vaan on. Ajattelen, ettei Valo oikeasti näytä tuolta, vaan oikea Valo on se rattaissa topakasti nököttävä pikkumies, josta ei päällepäin voi huomata että hänessä olisi jotain erilaista kuin ikätovereissaan. Miksi Valon hyväksyminen juuri sellaisena kuin hän on tuntuu niin vaikealta silloin kun paikalla on tuntemattomia ihmisiä? No, rehellisyyden nimissä tunnustettakoon, että on se toisinaan väsymyksen hetkinä vaikeaa ihan täällä kotioloissakin.
Onneksi on vertaistukitapaamisia ja hyviä ystäviä, joiden edessä ei tarvitse miettiä miltä oma lapseni heidän silmissään näyttää. On harvinaisen terapeuttista olla paikassa, jossa voi laskea kaksivuotiaansa lattialle helistelemään ilman että kaikki menevät hiljaisiksi.

Lähikaupan tutut myyjät vitsailevat: "teidän pojalla on uskomattomat unenlahjat". Valo nimittäin useimmiten nukkuu tai vähintään nuokkuu kun olemme kaupassa. Eivät ole tainneet siellä kaupassa tajuta, että Valo on vaikeasti sairas ja kehitysvammainen. Minä sitten vaan hymistelen ja mutisen jotain siitä, kuinka kivaa on kun pienenä voi nukkua missä vaan ja just silloin kun huvittaa. Milloin elämästäni muuttui sellainen, että päivän suurin tuulettelun aihe on se, jos Valo jaksaa koko kauppareissun hymyillen hereillä?

Yritän koulia itsestäni parempaa ihmistä. Kun olemme menossa puistoon ja huomaan, että läheinen yksityinen päiväkoti on siellä leikkimässä ja jalat ovat jo tekemässä äkkikäännöstä johonkin muualle, pakotan itseni jatkamaan matkaa. Otan Valon rattaista, keinumme ja laskemme liukumäkeä. Siitä huolimatta, että aikuiset tuijottavat tai epäonnistuvat yrityksissään olla tuijottamatta. Siitä huolimatta, että muut kaksivuotiaat osoittavat Valoa ja sanovat "vauva".
En halua, enkä aio rajoittaa menemisiäni Valon takia. Valolla on yhtäläinen oikeus elämiseen siinä missä muillakin lapsilla, enkä aio rajoittaa sitä oman vajavaisuuteni tähden.

Toisinaan (aika usein) haaveilen ajasta, jolloin tämä kaikki on ohi. Haaveissani on vielä epäselvää, mitä tarkoittaa "kaikki on ohi". Se voi tarkoittaa sitä, kun Valo on kuollut tai sitä kun hän aikanaan kenties muuttaa johonkin palvelukotiin. Joskin tässä palvelukotikohdassa tajuan aina, että tuskin omatuntoni antaa periksi laittaa Valoa palvelutaloon ennen kuin oma kroppani ei häntä enää pysty hoitamaan ja huoltamaan. Kun tulee äidiksi, sitoutuu olemaan äiti koko loppuelämänsä. Jos lapsi sitten ei koskaan kasvakaan aikuiseksi, niin luulenpa, että äitiyden velvollisuudetkin jatkuvat samansuuntaisina.
Joka tapauksessa, sitten kun kaikki on ohi, aion lähteä matkalle. Hyvin pitkälle matkalle, hyvin kauas. Aion myös hankkia koiran. Sellaisen rescue-koiran, jolle syötän pelkkää kotimaista riistaa ja jonka kanssa tallaan metsäpoluilla kaikkien näiden vuosien edestä kun en pääse mihinkään, minne ei pääse ilman rattaita.  
En kyllä tiedä, miltä elämä tuntuisi loppupeleissä ilman Valoa. Melko pimeältä varmaan.

18 kommenttia:

  1. Nyt tekee mieli antaa sulle virtuaalinen voimahali.
    Vaikka tiedän, miltä tuntuu mennä vaikkapa puistoon oman erityisensä kanssa, kun tuntuu, et ihmiset katsovat kummastellen. Sitä joutuu vaan jättämään omat aivonsa, ajatuksensa ja tunteensa narikkaan puiston ulkopuolelle ja täytyy ajatella, mitä lapsi voisi puistokäynnistä saada.
    Mutta varmasti elämä olisi pimeää ilman Valoa. Minä olen satavarma, että tällä kaikella on joku tarkoitus.
    Oletko muuten kuullut sellaisesta kuin erityislapsenvahti, jonka voi saada sossun(??) kautta? Itse törmäsin moiseen asiaan eilen yhdessä blogissa.

    Pitäiskö organisoida kesäretki vaikka Suomenlinnaan? Minulla ei ole minkäänlaista erityisverkostoa ja lapsenikin on vähän "rajatapaus". Joskus tuntuu siltä, että olisi kiva tavata, kun on tullut lueskeltua blogiasi jonkun aikaa.
    Voimia arkeen :)

    Nina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valon saaminen on ollut niin käänteen tekevä asia elämässäni (koko meidän perheen elämässä oikeastaan), että en usko, että elämä tuntuu enää koskaan samanlaiselta, elän sitä sitten Valon kanssa tai ilman. Kuitenkin, kun Valon kanssa elettävältä tulevaisuudelta ei varsinaisesti uskalla odottaa mitään, niin on helpottavaa välillä haaveilla.

      Voit laittaa minulle mailia tuohon valon.vaiheet@hotmail.fi -osoitteeseen. :)

      Poista
  2. Tämä liikutti. Niin, sitten kun tämä on ohi. Tämä jota elämäksi kutsutaan... Huh. Itsekin pidän varalla suunnitelmaa siitä, millä päiväni täyttäisin Jos. Onneksi jemmassa on aika paljon harrastuksia, joihin nyt ei ole mitään mahdollisuuksia. Ainakin niille olisi aikaa sitten Jos.

    Muistan myös miltä tuntui katsoa poikaa silloin ihan vauvana. Kun se ei vielä mitään tehnyt, oli vaan. Kuin olisi tuijotellut omaa vauvakuvaansa, johon vaan oli lisätty "vammaisefektinä" outoja liikkeitä silmiin, suuhun, käsiin. Ilmiselvästi samoista aineksista kuin minä, jokin vaan prosessissa mennyt peruuttamattomasti pieleen.

    Nyt harjoittelen suhtautumista vammais-vitseihin. Ja aikuisiin ihmisiin, jotka käyttävät "vammaista" adjektiivina, kuvaamaan esim. Alepan kassalla saamaansa tökeröä asiakaspalvelua tai luennoitsijan lennokasta kehonkieltä.

    Mutta sille en mitään voi, että häpeän, minäkin joskus. Säästän sadoista lomakuvista ne, joissa poika näyttää vähiten vammaiselta. Vielä taitaa siis mullakin olla matkaa kömmittävänä täältä jostain tosiasioiden kieltämisen syövereistä valoa kohti...

    Voimia Sisko! <3

    T

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä teen valokuville ihan samaa. Tietysti valitsen esikoisenkin kohdalla sellaisia kuvia, joissa hän on edukseen. Eri asia on, mihin vetää raja Valon kohdalla. Vaikka Valo näyttää jossain kuvassa vammaiselta, se ei välttämättä tarkoita, että hän ei olisi siinä edukseen. Sitä asiaa yritän opetella. Kaikkien niiden muiden lisäksi. :)

      Ääh, minäkään en pidä siitä, että vammaista käytetään adjektiivina. Esikoinen käyttää välillä, se on tarttunut koulusta. Muistan aina kyseenalaistaa käyttötavan. :) No, voihan se alepan kassa olla tietysti asennevammainen. :)

      Kiitos voimista! Niitä myös runsaasti sinulle! <3

      Poista
  3. voimia sinne <3 en mä tiedä mitä taaskaan sanoisin, mikä helpottais. onko edes olemassa sanoja mitkä helpottaa.. no anyway, valo on meitsin mielessä tosi usein, sä myös. harmi ettei keritty näkeen sillon kun hesassa pyörähdettiin, meni vaihteeks säädöllä sekin reissu :( mutta kyllä me joku päivä kuule päästään parantaan maailmaa, muista että koska vaan tulee hetki että pääset hyppään junaan ja tänne, niin mä tuun moikkaan!
    koittakaa jaksella <3
    -Hanna ja Mila

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanna! <3
      Mä en edes kysellyt sitä tapaamishommaa, kun ajattelinkin, että sun on siltä reissulta vähän vaikea irrottautua mua tapaamaan. Family first, aina.
      Voisin kyllä yrittää väijyä niitä VR:n tasarahatarjouksia, niin ei menisi puolta omaisuudesta junalla matkustamiseen. Vois yrittää avata jossain vaiheessa terassikauden tai jotain. :)
      Suukkoja Milalle!

      Poista
  4. Eivät nuo häpeän tunteet ole kovin vieraita minullekaan :( Ja kun lasta odottaessani ylevästi ajattelin, että en koskaan häpeä lastani. Oma äitini kun muistutti häpeävänsä milloin mitäkin, hiukseni olivat huonosti tai olin lapsena nirso syöjä, molemmat tosin totta ;)

    Häpeän lapseni piirustuksia päiväkodin seinällä, niitä 1-vuotiaan tasoisia söheröjä. Tai lapseni ölinää. Tai sitä, ettei hän kysyttäessä yleensä vastaa mitään aiheeseen liittyvää... Olen kuitenkin yrittänyt olla itselleni armollinen, niin kauan kun en näytä lapselleni häpeääni (tai hän ei sitä ymmärrä), niin negatiivisetkin tunteet kuten suru ja häpeä ovat sellaisia joiden kanssa on elettävä. Ei niitä ikuisesti voi kätkeäkään.

    Senkin myönnän, että minulla on suunnitelmia sille ajalle, kun tämä on "ohi". Ratsastan hevosellani syksyisessä maastossa, ja teen pitkän kiertomatkan Japanissa ;)

    Palvelutalo tai ohjattu asuminen ei ole minulle, ainakaan nykytietojeni valossa, mikään mörkö. Lapsi käy jo nyt tilapäishoidossa, ja voisin kuvitella että ohjattu asuminen tarjoaisi hänelle ystävyyssuhteita, jotka muuten eivät olisi mahdollisia.

    Virtuaalihalaus. Matka jatkuu päivä kerrallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Palvelutalo on minulle vielä kaukainen ajatus ja ehkä siksikin mörkö. Itse vaan ajattelen, että jos Valo jää tälle tasolle - tai mahdollisesti taantuu sairautensa myötä - niin hänen palvelunsahan on silloin perushoivaa. Ja kun lehdet ovat pullollaan sitä kuinka vanhuksetkin saavat maata paskat housuissa, niin mielikuvat hoidon tasosta eivät ole ylevimmät. Jos Valo olisi omatoimisempi ja taitavampi, ajatus tuntuisi varmaan helpommalta.

      Minä olen myös sitä mieltä, että omien tunteidensa kätkeminen on huono asia. On varmaan luonnollista tuntea häpeää. Se on vain kummallista kuinka voi samaan aikaan rakastaa niin pohjattoman paljon ja silti tuntea häpeää. Ihmismieli on kummallinen.

      Päivä kerrallaan, kyllä. Se kuulostaa kyllä paljon romanttisemmalta kuin tämä arki. :) Välillä sanonkin, että me ei eletä päivä kerrallaan, me selvitään päivästä kerrallaan.

      Poista
  5. Tämä on koskettava blogi, kahlasin melkein kaikki tekstit läpi. Itselläni ei ole lapsia, mutta (näkö)vammaisasiat ovat tulleet opintojen ja töiden kautta lähelle, olen toimintaterapeutti koulutukseltani, ja valmistan koskettelukirjoja näkö- ja monivammaisille lapsille. Voimia teidän arkeen. <3 Jään seurailemaan blogia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kirjoitan meidän arjesta sellaisena kuin sen koen. Mukavaa, että se koskettaa, vaikka tietysti toivoisin, että arki olisi välillä helpompaa...
      Upeeta, että jaksat tehdä koskettelukirjoja! Itsellänikin olisi tarkoitus taas pistää projekti pystyyn ja kokeilla kurkistuskoskettelukirjan tekoa. Kunhan ehdin... :)

      Poista
  6. Häpeäntunne taitaa olla luonnollista. Joskus itsekin häpeän omaa näkövammaani esim. törmättyä uima-altaassa samalla radalla uivaan vieraaseen ihmiseen... Tai jos olen koirani kanssa eksyksissä tuntuu nololta pyytää apua jne.
    Tietysti mun häpeät on hyvin erilaiset kuin sulla, mutta tiedän hyvin mitä tarkoitat. Onneksi häpeästä huolimatta voit rakastaa Valoa pohjattomasti. Virtuaalisesti iso voimarutistus ja tsemppiä päivästä päivään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tsempillä eteenpäin! Minuun saat törmätä häpeämättä, luvan kanssa! :)

      Poista
  7. Tuttuja aatoksia. Muistan, kun poikani ei vielä kävellyt ja lähestyi kolmea vuotta, kun eräs äiti kysyi puistossa poikani ikää. Kun vastasin, hän oikein taivasteli, että kohta kolme! Mitäpä siihen sanomaan?! Niin, että lapsella on kehitysvamma. Tai kun tällä viikolla kirjastossa käydessämme poikani meni juttelemaan kirjastotädille (ajattelin, että onpa oikeasti mukavaa, kun poika ottaa kontaktia). Ennen kuin silmä vältti, poika oli jo tiskin toisella puolella räpläämässä tietokonetta, sylkemässä kun kielletään ja heitti lopuksi vielä pöydällä olleet lappuset tädin päälle.

    Aina ei jaksaisi selitellä tai pyydellä anteeksi. Ja kun niin monesti tuntuu, että missään ei voi käydä ilman konfliktia tai ihmisten tuijotusta pojan huutamisen, kiroilun tai muun ei-toivotun käytöksen takia. Se, että elämä tuntuu väkisinkin rajoitetulta, masentaa joskus niin pirusti! Tai monesti oikeastaan.

    Ei tässä auta kuin toivoa, että joskus helpottaa ja joskus asiat ovat paremmin. Ja toivoa niitä hyviä päiviä ja hetkiä näihin päiviin.

    Anu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Halaus! Olen monesti miettinyt, että liikkuvan pienen kehitysvammaisen kanssa arki on varmasti toisinaan yhtä hullunmyllyä. Onneksi poikasi varmasti osaa olla todella valloittavakin. Toivottavasti teidän elämä helpottaa lapsen kasvaessa. Pakkohan tämän elämän on joskus olla suvantovaiheessakin!

      Poista
  8. Halaus. Omaltani kohdalta voin sanoa, että päivä päivältä ja vuosi vuodelta on helpompaa. Ja toivottavasti vielä josks tunnet ylpeyttä Valosta ja varmasti tunnetkin.
    Osaisinpa helpottaa jotenkin oloasi, mutta tiedän ja tunnen sydämessäni kaiken mitä käyt läpi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä Valon vammaisuus on jo nyt paljon helpompaa kuin vaikka vuosi sitten. En enää häpeä niin paljon. Ylpeyttäkin tunnen, useinkin. Kaikki eivät aina ymmärrä, miten ylpeä sitä voikaan olla vaikka selkä ja pää suorana istuvasta lapsesta!

      Poista
  9. Olen ihan 'tavallisten' lasten äiti, joten en luultavasti ymmärrä niin täydellisesti kuin erityislapsen äiti, mutta ei sinun ajatukset tavattomilta kuulosta. Miten sinä toivoisit että teihin suhtaudutaan esim. puistossa? Kun itse olen ajatellut että on loukkaavaa, jos yrittää olla huomaamatta että lapsella on vamma. Tai että ei katso sinnepäinkään kun huomaa ettei ole ihan tavallinen. Ymmärsin kuitenkin että toisten ihmisten katseet tuntuvat helposti tuijotukselta, vaikka itse ainakin katson hyvin suopeasti enkä suinkaan pahalla. Mutta se miltä se minusta tuntuu ei välttämättä ole sama miten se välittyy sinulle. Olisi mukava tietää, koska haluaisin välittää katseella voimaa ja hyväksyntää. Maailmassa kuitenkin on niin paljon välinpitämättömyyttä ja epäilen että te saatte siitä myös osanne. Ja kyllä välillä varmaan myös tuijotan, koska niin vaan käy. Mutta en silloinkaan ajattele mitään paheksuvaa, säälin ehkä kyllä, mikä ei tietenkään auta eikä varmaankaan tunnu kivalta. Tälläisen taviksen vain on vaikea kohdata erilaisuutta, kun ei oikein tiedä miten suhtautua. Hyvätkin aikeen saattavat näyttäytyä ihan toisenlaisina.

    Voimia teille!

    -elina-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi!

      Kysyit hyvän ja vaikean kysymyksen, enkä varmaan pysty antamaan sinulle täydentävää vastausta. Varsinkin kun se, miten minä toivoisin meihin suhtauduttavan, ei välttämättä ole sama, kuin miten jokun toisen vammaisen lapsen äiti toivoisi hänen lapseensa suhtauduttavan.
      Toivoisin, että jos törmäisit meihin puistossa, suhtautuisit Valoon ja minuun kuin keneen tahansa muuhunkin. Minä itse en loukkaannu, jos tulee kysymään ja juttelemaan, tuijottelu on ikävämpää. Mutta toisaalta kyllä senkin huomaa, jos joku yrittää olla katsomatta. Katsoa saa toki, kyllähän me ihmiset havainnoimme ympäristöämme ja toisia ihmisiä, mutta sellainen suu auki tuijottelu koko meidän puistoilumme ajan tuntuu vähän tökeröltä.
      Monesti ihmiset myös yrittävät välttää kontaktia ja ovat tosi noloina, jos vaikka lapset tulevat ihmettelemään ja kyselemään. Itse en pahastu siitä lainkaan ja minusta on tärkeää, että aikuiset omalla avoimella suhtautumisellaan opettavat lapselle suvaitsevaisuutta.

      Vammaisuuden kohtaaminen on vaikeaa, enkä oikein aina itsekään tiedä, miten suhtautua muiden vammaisten lapsiin esim. vaikka sairaalassa. Iloisimmaksi minut henkilökohtaisesti tekee, kun joku ottaa kontaktia Valoon. Siis vaikka hiekkalaatikon reunalla tervehtii, kun Valo jää ihmettelemään ja kuuntelemaan, mitä siinä vieressä tapahtuukaan. Itse hymyilen lapsille ja vanhemmille.

      Ennen kaikkea asiasta ei kannata tehdä elämää suurempaa kysymystä. Kuten jo alussa kirjoitin, suhtaudu vammaiseen lapseen ja hänen vanhempiinsa kuten kaikkiin muihinkin lapsiin ja vanhempiin.

      Poista