Syrjinnästä vapaa alue

Kesäkuun kymmenes Hesari julkaisi artikkelin kehitysvammaisten asuntolasta ja sitä vastustavista naapureista. En jaksanut lukea juttua kovinkaan tarkkaan, sillä eihän se oikeastaan ollut uutinen eikä mikään. Ihmiset vastustavat yleensä mitä tahansa muutosta, oli sitten kyse asunnottomien nuorten, mielenterveysongelmaisten, maahanmuuttajien, miestensä hakkaamien naisten tai kenen tahansa muun "pesiytymisestä" naapurustoon. Tarpeeksi munaa ei ole tietenkään sanoa, että minua pelottaa, koska en ole koskaan ollut tekemisissä tällaisten ihmisten kanssa, enkä halua heitä tänne. Joten voi sitten vedota vaikka liito-oraviin. (Jotka todennäköisesti eivät ole haitanneet rakentamishankkeita yhtään siinä vaiheessa kun sitä omaa tönöä on pystytetty).

Mutta uutista seurannut (ennalta-arvattava) kohu piti asian mielessä ja pyörittelin kommentteja ja perusteluja aika lailla pääni sisällä. Erilaisuuden - siis omien pelkojen ja tuntemattoman - kohtaaminen vaatii valtavasti uskallusta ja Valon myötä olen huomannut, että riittää kun perheeseen syntyy vaikeavammainen lapsi, niin naapurustosta katoaa heti muutama hyvänpäivän tuttu. Eivät vaan enää moikkaa. Eivät ole tuntevinaan, vaikka katsoisi heitä silmiin ja sanoisi hei. Olenhan aika saastainen vaikeavammaisen lapsen äiti. Hyi, se voi tarttua! Ja saattaisihan siinä joutua vilkaisemaan sitä sairasta lasta, jonka kohtaaminen voi rikkoa sisältä sen tiiviiksi kudotun oman onnellisuuden piirin ja saattaa joutua ajattelemaan vaikeita asioita ja elämän varjopuolia.

Jos toisen ihmisen ihmisyys unohtuu jo jos hän on sattunut syntymään toisessa valtiossa kuin minä itse, niin on ymmärrettävää, että se unohtuu kehitysvammaista katsottaessa. Aimo ripaus empatiakykyä ei olisi yhteiskunnassa pahitteeksi. Jokainen ihminen on ihminen; hänellä on äiti, isä, sisaruksia, serkkuja, tätejä, enoja, setiä. Hänellä on asioita, joita hän rakastaa, joista hän pitää ja joita hän inhoaa. Hänellä on lempiruokia, lempitarinoita, lempimusiikkia. Loppujen lopuksi, me olemme kaikki hyvin samanlaisia, perustavanlaatuisella tavalla.

Kehitysvammaisilla ihmisilläkin lienee oikeus asua pääkaupunkiseudulla, mm. sairaanhoitopalveluidensa läheisyydessä. Omien omaistensa läheisyydessä. Ja kehitysvammaisten ihmisten vanhemmilla on mielestäni 20-vuoden rankan omaishoitojakson jälkeen oikeus saada hieman normaalimpaa arkea ja ennen kaikkea omaa aikaa.Tämän hintana on se, että naapuri uskaltaa katsoa ensin ikkunasta ulos ja sitten peiliin. Uskaltaa kävellä kohtaamaan elämän sen kaikessa moninaisuudessaan. Uskaltaa huomata, että eihän tämä nyt niin kauheaa ollutkaan. Nimittäin me kehitysvammaisten lasten vanhemmatkin, kumma kyllä, uskallamme olla lastemme kanssa ja jopa rakastaa heitä! 

Kohun siivittämänä sain lisää voimaa ja rohkeutta liikkua Valon kanssa juuri siellä missä haluan. Antaa pusun bussissa ja jutella muina miehinä jokeltelevalle kaksivuotiaalleni. Ehkä olemalla läsnä ja näkyvillä yhteiskunnassamme, saan edes muutaman ihmisen ymmärtämään, että ei kehitysvammaisuus itsessään painajaisten aihe ole.