Loma summa summarum

Tammikuu on vuoden maanantai. Tylsä, arkinen, loputtoman pitkä. Loppiaisena on pitkin hampain siivottava joulu pois ja alistuttava arkiputkeen. Lomailu sujui rauhallisesti, eikä menoja ollut liikaa. Harmaasta säästä huolimatta panostimme ulkoiluun ja Valo löysi puistosta uuden suosikin: poljettavan karusellin. Superäiti on siis päässyt sulattelemaan suklaakiloja lasten kokoon mitoitetulla, karuselliin kiinnitetyllä pyörällä riittämiin, Valon viittoessa joka kerta vauhdin hiljentyessä "lisää". Onneksi esikoinen on lähtenyt välillä avuksi. :)
Välipäivien parhautta oli se, kun vanhempani tulivat hoitamaan Valoa ja muu perhe pääsi ensimmäistä kertaa Valon syntymän jälkeen yhdessä liikkeelle. Kävimme leffassa ja sen jälkeen, esikoisen toiveesta, syömässä falafelit. Muutaman tunnin ajan kaikki oli niin kuin ennenkin. Tunnelma oli kevyt ja huoleton.
Miehen kanssa ostimme itsellemme lahjaksi uuden sängyn, joskin kotiinkuljetus on vasta tällä viikolla, joten parempia unia ei ole ehditty testailla. Päädyimme siihen, että hyvät yöunet mahdollistava, kunnolla kroppaa tukeva sänky on meidän tilanteessamme se asia, johon kannattaa panostaa.

Epilepsia ja refluksi eivät ikävä kyllä ymmärtäneet lähteä joululomalle. Kohtauksia on tipautellut tasaiseen tahtiin useampi per päivä ja refluksi on ajoittain ärtynyt aika pahaksikin. Viime viikon loppupuolella heräsin yöllä siihen, kun Valo oli tukehtumassa omaan sänkyynsä. Onneksi heräsin. Joka kerta tilanne on yhtä pysäyttävä ja vetää mielet pohjamutiin. Elämä on pienestä kiinni. En halua ikinä joutua elämään sellaisen syyllisyyden kanssa, että lapseni olisi tukehtunut sänkyynsä minun nukkuessani. Siksi Valo nukkuu tiiviisti vieressäni.

Tai nukkuu kun nukkuu. Loman ensimmäiset päivät Valo ilmeisesti nukkui päiväkotielämästä syntynyttä väsymystä pois, mutta sen jälkeen häntä on lähinnä kukuttanut. Mitä pidemmälle lomassa on päästy, sitä absurdimmaksi valvominen on käynyt. Uni ei tule illalla ennen kuin minä menen nukkumaan. Siihen asti Valo nukkuu maksimissaan puolen tunnin pätkissä (kohtaus herättää) ja uudelleen nukahtaminen vie aikaa. Aamuöisin kolmen jälkeen alkaa "haluaisin jo nousta ylös" -show.

Jos mahdollista, tunnen itseni väsyneemmäksi kuin loman alkaessa. Täytyy toivoa, että alaluomien violetti sävy ja kassialmalook tulevat mahdollisimman pian muotiin... 
Tässä juuri piilee lomailun kääntöpuoli. Olin jälleen kerran erehtynyt haaveilemaan lomasta. Siis sellaisesta oikeasta lomasta, jolloin saa rauhassa istua alas, rentoutua, olla vaan. Mutta omaishoitajalla ei ole lomaa. Ei Valo, joka ei osaa itsenäisesti tehdä juuri mitään, viihdy juurikaan itsekseen. Varsinkaan, kun äitivaje oli merkittävä päiväkodissa vietettyjen viikkojen jälkeen. Syliin vonkuminen alkaa suunilleen saman tien kun herran laskee lattialle. Valon terveydentilan tarkkailu, lääkitseminen ja perushoito vievät paljon aikaa. Eikä Valo arvosta rauhassa sohvalla istumista ja oleilua sen enempää kuin kukaan muukaan lapsi.

Tavallaan lomailu vaan lyö suoraan kasvoille sen tosiasian, että oma elämä on niin kaukana monen muun elämästä. Sen tajuaminen sattuu joka kerta. Arkiputkilossa eläminen on sikäli mukavaa, että on tietynlainen lupa olla väsynyt ja kuormittunut. Lomalla pitäisi olla iloinen ja rentoutunut ja nauttia elämästä ja plääplääplää. Tulee epäonnistunut olo kun todellisuus onkin jotain ihan muuta.
Omaishoitajan elämä on loputon arjen jatkumo, joka päättyy vasta kun omaishoitajuus päättyy. Valon kohdalla tilanteen päättyminen on vielä masentavampi ajatus kuin peruspuurtamisen ikuinen jatkuminen.