Olen viime aikoina siivoillut kaappeja ja nurkkia. Esimerkiksi vaatehuoneeseen oli (painotus sanalla oli) kasattu kaikki Valon pieneksi jääneet vaatteet. Olin vältellyt vauvanvaatteiden hävittämistä aika pitkään, vaikka päätös siitä, etten aio enää lisääntyä, onkin tehty jo ajat sitten. Edelleenkin bodyjen ja potkuhousujen pakkaaminen muovipusseihin sekä kiikuttaminen keräyslaatikkoon aiheuttivat mielenkiintoisia ajatuskulkuja ja tuntemuksia. Jos nyt huomaisin olevani raskaana, niin (kaiken rehellisyyden nimissä, anteeksi vaan) alkaisin parkua ja vetäisin aikamoiset itkupotkuraivarit. Ajatus siitä, että tätä pakkaa, jonka kasassa pitäminen on jo nyt haaste, sekottaisi pieni ihminen, olkoon sitten terve tai sairas, ei houkuttele millään tasolla. Toive kolmannesta lapsesta oli kuitenkin aika voimakas ennen Valon syntymää ja silloin kun hän oli pieni, joten jollain tapaa vaatteista luopuminen oli viimeinen niitti sille haaveelle, jonka Valo sairautensa johdosta murskasi.
Tuntuu myös vähän kummalliselta heitellä roskiin ja kierrätykseen niitä tavaroita, joita Valolle oli varattu, mutta joita hän ei koskaan käyttänyt. Uutuuttaan kiiltelevänä ostettu syöttötuoli on kerännyt pölyä Valon huoneen nurkassa yli kolme vuotta. On odoteltu, että Valo oppisi istumaan tarpeeksi tukevasti käyttääkseen tuolia. No, kohta neljä täyttävä poika ei enää mahdu syöttötuoliin, joten menköön johonkin, jossa sitä tarvitaan. Pikkuiselle pöydälle ja tuoleille ei myöskään ole Valon elämän varrella löytynyt käyttöä (ellei sitten lasketa sitä, että toinen pikkutuoleista toimii toisen tuolin päälle väärinpäin käännettynä oivana jumppapallon pidikkeenä. :) )
Ja entä sitä lelujen määrää... Olen laittanut pois värityskirjoja, pikkuautoja, dubloja ja kasakaupalla erilaisia lelufiguureja. Kaapin päällä pölyttyy edelleen muumitalo, jonka kaikki pikkuosat ovat tallessa ja siististi pakattuna laatikkoon. ..
Tavallaan vasta nyt uskaltaa käydä konkreettisesti käsiksi siihen, minkä on tiennyt ja hyväksynyt todeksi aikoja sitten. Niin pitkään jaksoi toivoa, että kehitystä tulee, että tämä ei ollut tässä. Vielä silloinkin, kun suu alkoi jo puhua siitä, että kehitys taisi olla Valon osalta tässä, sydän vielä toivoi, että jospa sittenkin. Tällä tarkoitan ennen kaikkea Valon motorista kehitystä, pojan henkisiin voimavaroihin minulla on edelleen korkea luotto. Kyllähän fysioterapiatavoitteisiin kirjataan kaikenlaista, mutta tavoitteet ovat tasoa: istuu itsenäisesti 30 sekuntia. Siis vuodeksi eteenpäin. Ei todellakaan mitään oppii suojaheijasteet ja tönöttää ilman jatkuvaa valvontaa kuten normimuksu. Pienistä saavutuksista osaa iloita ja ottaa kaiken irti, mutta se ei tarkoita, etteikö tajuaisi varsin selvästi, että Valo ei opi ikinä istumaan itsenäisesti, saati kävelemään tai juoksemaan. Sen tajuamisesta on vielä matkaa siihen, että konkreettisesti myöntää sen itselleen ja uskaltaa elää sen mukaisesti. Mutta tajuamisesta konkretiaan siirtyminen tuntuu hyvältä ja puhdistavaltakin.
Joten: Valo ei tarvitse lastenhuonetta, vaan jumppahuoneen. Siinä tavoitetta äidille ja isille seuraaville kuukausille. :) Ja jos joku sattumoisin tarvitsisi täydellisesti varusteltua muumitaloa, pölyn alla uutuuttaan kiiltelevää syöttötuolia tai lasten pöytää ja tuoleja, niin tervetuloa hakemaan. :)
Näin se menee. Surutyö tarvitsee myös konkreettisen osan. Olet kyllä käynyt todella haasteellisen elämänkoulun Valon syntymästä tähän päivään. Ja taitaa vieläkin olla opintovuosia jäljellä... Näin blogin perusteella antaisin sulle tästä tohtorinhatun ja kirkkaan laudaturin!
VastaaPoistaMarsa
Kiitos. En tiedä siitä Laudaturista, eikä sillä niin väliäkään. Parhaansa kun yrittää joka päivä, niin sen jälkeen voi todeta itselleen, että kaikkeni tein ja enempään en pystynyt, joten asia on hyvä näin.
PoistaKaappien siivoaminen tuo myös energiaa. Kun uskaltaa päästää irti vanhasta, tulee tilaa jollekin uudelle.
Tohtorinhattua ja kirkasta laudaturia minäkin olen sinulle valmis antamaan :)! Olen lukenut blogiasi jonkin aikaa, hetkittäin tuntuu että oivallan jotain erityislapsen äitinä olemisesta, tätä lukiessa tuli kuitenkin taas tuhat ajatusta siitä mitä en ole osannut ajatella. Voimia ja iloa!
VastaaPoistaLuopuminen tuska vauvan tavaroista taitaa olla varsin tavallista meille äideille, itse laitoin kiertoon turvaistuimen, ja melkein iski itku etteikö meille enää tule vauvaa, jos, joskus, ehkä, kuitenkin, vielä... Tiedän että ei ( järki), mutta jokin vaan haraa vastaan(tunteet).
Eikai sitä voi tai tarvitse oikein ymmärtääkään, mitä elo erityislapsen kanssa on, ennen kuin se omalle kohdalle sattuu. Eikä kaikkien erityislasten kanssa ole samanlaista kuin Valon kanssa, tietenkään, vaikka tietyt jutut ja teemat varmaan pysyvätkin samoina. Niin tai näin, minusta on hienoa, että blogini kautta voin avartaa tätä maailmaa ja ehkä lisätä suvaitsevaisuutta tai ainakin aiheuttaa ahaa-elämyksiä. :)
PoistaLuopuminen vauvatavaroista taitaa tosiaan olla kova paikka kelle tahansa äidille. Valon kanssa ehkä vielä toivoisi, että olisi päässyt käyttämään niitä. Tai ennemmin käyttämättä jääneet ovat niitä isoveikalta jääneitä taapero- ja pikkulapsitavaroita. Jos Valo olisi ainut lapsi, niin eihän mitään pikkutuoleja ym. olisi varmaan tullut etukäteen hankittuakaan.Haikeaa se on yhtä kaikki tehdä uudelle tilaa.
Luja halaus! <3
VastaaPoistaNiin tuttuja tunteita jälleen. Ja vaikeita. Surutyötä joutuu tekemään lähes koko ajan ja niin monesta asiasta ettei sitä itsekään aina tajua. Ajattelee sen kuuluvan osaksi normaalia elämää. Meidän siunaus on varmasti se, ettei meillä ole muita lapsia (vaikka toki tiedänkin, miten "terveiden" lasten kanssa elämä kulkee) niin omassa arjessa ei ole vertailukohtaa. Toisaalta siiät iloitsen ja toisaalta olen pohjattoman surullinen. Vauva on kuule käynyt mielessä useammin kuin kerran, mutta itselläni on jo ikäkin karannut käsistä. Se on vaan hyväksyttävä, että elämä on tässä ja nyt ja tällä kokoonpanolla.
Jumppahuone kuulostaa oikeasti hyvältä. Ehkäpä äiti ja isikin saavat sitä lainata! Veljestä nyt puhumattakaan... <3
Tuo surutyön tekeminen on juttu, jota olen miettinyt paljon. Olen itsekin huomannut, että prosessi on loputon, aina tulee lapsen elämässä vastaan juttuja, joita pitäisi tehdä tai joita ikätoverit pääsee tekemään ja joita Valolla ei ole mitään mahdollisuuksia tehdä tai joista hän ei mitään saisi irti.
PoistaSitäkin olen miettinyt, että onko siunaus vai ei, että meillä on myös terve lapsi. Välillä tuntuu, että tämä Valon juttujen seuraaminen vierestä on niin rankkaa, että ei ole lapsen tehtävä elää tässä vierellä... Mutta olen iloinen ja kiitollinen esikoisestani ja siitä, että olen hänen vierellään saanut kasvaa ja hänen kasvuaan seurata.
Mihinkäs äiti ja isi jumppahuonetta käyttäisi.. ;) No, oikeastaan Valon jumppapallo on alunperin miehen minulle antama syntymäpäivälahja. Jota OIKEASTI olen käyttänyt lähes päivittäin ennen Valon syntymää. Että asuu se meikäläisenkin sisällä pienen pieni jumppaaja. :D
Itse asiassa mä olen hommaamassa kummitytölleni joululahjaksi muumitaloa :-)
VastaaPoistaEi muuta kuin sähköpostia tulemaan. :D
PoistaMuumitalo kannattaa myydä huuto.netissä:)
VastaaPoistaKiitos vinkistä. :)
PoistaIhan ensin, kiitos hienosta blogista. Näin 2 erityislapsen vanhempana sitä saa jollain lailla voimaa kun aina ei meinaa jaksaa, vaikka jaksettavahan se on, onneksi se väsymys on vain hetkistä ja kun näkee iloa ja touhua unohtuu oma väsymys ja turhat narinat, ymmärrät varmasti :)
VastaaPoistaMeillä myös tavaroiden pois liikkuminen on lähtenyt liikkeelle eli lapsiluku täynnä, haluttin tai ei. Meillä molemmilla pojilla geenivirhe ja ikävä kyllä jos kolmatta edes ääneen uskaltaisi ajatella, on niin suuren suuri mahdollisuus että numero 3 myös sama geenivirhe .
Täytyy vain hyväksyä että meillä elo menee näin koska 3 erityistarpeisen lapsen kanssa ei voimat riitä, välillä tuntuu että näin kahdenkin kanssa meinaa olla helisemässä.
Ihunaa syksyä teille :)
-Em-
Kiitos kommentista! Voin kuvitella, että teillä riittää hulinaa ja työnsarkaa. Minulle on alusta asti ollut blogia kirjoittaessa selvää, etten ala valehtelemaan, että kaikki olisi jotenkin ihanaa. En pysty rajaamaan kirjoittamiani juttuja niin, että jättäisin kaikki negatiiviset tunteet ja pahan olon ulkopuolelle. Joko kirjoitan kaikesta siitä, mitä Valon myötä elämä sisältää tai sitten unohdan koko blogin pitämisen.
PoistaTsemppiä sinun ja poikiesi syksyyn!
Mukavaa syksyä teille!
VastaaPoistaTunnistan noita ajatuksia itsessänikin suhteessa omaan lapseen, toisinaan :)
Anu
Kiitos Anu, mukavaa syksyä sinnekin!
Poista