Tähtihetki

Viime aikoina on tullut valitettua blogiin ihan liikaa, vaikka elämä on tuntunut enimmäkseen oikein mukavalta. Ehkä sitä on aika herkillä kuuntelemaan omia negiksiään ja väsymyksiään, ei halua ajatautua niiden syövereihin. Tuntemuksiaan tulee sitten käsiteltyä aika lailla ja pyöriteltyä mielessä ehkä liikaakin (ja siten ajauduttua niiden syövereihin). Kaikkea ei tarvi aina analysoida, vai mitä?

Tämä viikonloppu oli ihana. Lauantaina Valo pääsi ensimmäistä kertaa miehen vanhemmille hoitoon. Muutamaksi tunniksi vain, niin että selvittiin ilman mittavaa apuvälineiden raahamista paikasta a paikkaan b. Ajatuksena: harjoitellaan. Oli se silti tietynlainen kulminaatiopiste - vihdoin koitti päivä, jolloin Valo menee hoitoon muualle kuin päiväkotiin. Toki meillä on kotona ollut Valolla paapojia, mutta nyt otettiin askel, jota kohti olen päämäärätietoisesti jo pidemmän aikaa suunnannut.
On helppoa tuhahtaa, että miksei tätä ole tehty jo aiemmin. Huudella penkereen puolelta. Mutta kaikki Valon elämässä tiiviimmin mukana olleet ihmiset muistavat kyllä, miten paljon Valoa ahdisti ja pelotti pienempänä pelkästään se, että meille tuli "vieraita" (kuten hänen omat isovanhempansa). Tiedän kyllä, että suomalaiseen kasvatuskulttuuriin kuuluu periaatteellinen lapsen karaisu, mutta itse olen aina kokenut omakseni paljon lapsentahtisemman tyylin. Ajatuksena on ollut, että myös Valo nauttisi ja saisi irti kyläilyistään. En usko, että edes mieheni ymmärsi, millainen juhlapäivä ja riemuvoitto lauantai minulle oli. Palkinto pitkän kaavan kautta hartaasti tehdystä työstä.

Kiikutimme siis Valon ja esikoisen miehen vanhempien huomaan ja lähdimme itse kokeilemaan, miltä kaksin liikkeellä oleminen mahtoikaan tuntua. Pyhäinpäivästä huolimatta Kallio-Hakaniemi akselilla oli tarpeelliset putiikit auki; divareita (ensimmäiset tonttuhommat plakkarissa!) ja pieniä aasialaisia ruokakauppoja. Viimeksimainittujen maustehyllyjen edessä koin useamman orgastisen hetken, samantyylisen kuin myyjä todennäköisesti koki kaataessani kassapöydälle sylillisen intialaisia snackseja ja erinäisiä suurikokoisia maustepusseja. :) Syömässäkin käytiin - tottakai. Löysimme pienen ja tunnelmallisen vietnamilaisen ruokapaikan, mahat tulivat täyteen.
Valo oli viihtynyt miehen vanhempien hoivassa loistavasti. Siellä oli sitä paitsi tarjolla kakkua, jota kotona ei saa lähes ikinä, koska tyhmä äiti on keksinyt, että valkoinen sokeri provosoi refluksia. Joten päivä oli riemuvoitto kenties myös Valolle. :) (Pieni kurinpalautus Valon suunnalta tuli kyllä lauantai-sunnuntai välisenä aamuyönä, mutta ei siitä sen enempää, tämänhän piti olla anti-negis-postaus. :) )

Sunnuntaina sade rummutti ikkunaan koko päivän. Otimme koko perheen voimin rennosti sisällä. Valo otti pitkät päiväunet. Mies imuroi ja korjasi vanhan arkkiviholliseni, ompelukoneen. Aloitin ompeluprojektin ihan puhtaasti itsekkäisiin tarpeisiin. Näpertelyä. Itseäni varten. Ihanaa! Yleensä silloinkin kun teen muka jotain oman hyvinvointini eteen (kuten maalaan tai ompelen), teen sen aina jotain toista varten. Koskettelukirjoja Valolle, kännykkäpusseja esikoiselle, synttärikortteja sukulaislapsille. Olen kamalan huono rakastamaan itseäni.
Valon pitkien päiväunien ja minä vs. ompelukone -projektin seurauksena juoksimme pää kolmantena jalkana kauppaan juuri ennen sen sulkemisaikaa. Sitten kokkailtiin keittiössä. Kun tuli ruoka-aika, esikoinen kertoi hauskan vitsin ja naureskeli sille kovasti ääneen. Ja arvatkaapas mitä, Valoakin nauratti! En muista, milloin Valo olisi viimeksi nauranut. Kenties joskus alkukeväästä? Kirmasin hakemaan kameran ja räpsin onnellisena kuvia Valosta, jonka hymy oli levinnyt korvasta korvaan. Aitoa naurua ei voi feikata. Se kertoo, että sillä hetkellä ihmisellä on kaikki hyvin. Hyvä olla. Onnellinen olla. Tänään molemmat poikani nauroivat yhtä aikaa, silmät tuikkien, samalle jutulle. Ekaa kertaa samaan aikaan. Onnellisina. Elämäni tähtihetki.