Vastapainoksi jotain hyvää

Mollivoittoisen arjen keskellä tarvitaan välillä vähän duuriakin. Freesiä näkökantaa ja piristysruiskeita. Joskus viime syksynä näin tv:stä reportaasin, jossa pariskunta, joista molemmat olivat sairastuneet vakavasti, kertoi elämästään ja siitä, miten he jaksavat jatkaa. He olivat päättäneet, että jokaisesta päivästä tehdään jollain tapaa spesiaali, että jokainen päivä ansaitsee oman pienen hetkensä, joka nostaa sen arjen yläpuolelle. Ajattelin, että tuossapa kiva idea ja loistava näkökulma elämään.

Tuolla pariskunnalla oli yksi etu: he pystyivät määräämään omasta ajankäytöstään ja elämään tavallaan vain itseään varten. Olen nimittäin yrittänyt kovasti miettiä, miten meidän päiviimme voisi saada juhlan tuntua. Toteuttaminen on haasteellista ensinnäkin jo siitä syystä, että Valon, esikoisen, mieheni ja minun spesiaalit jutut ovat jokaisella erilaiset. Toisinaan sitä on niin kertakaikkisen väsynyt, ettei myöskään jaksa yhtään mitään ylimääräistä. Edes mitään kivaa. Päivän ainoa tavoite on päästä nukkumaan.

Olen silti yrittänyt vaalia ja viljelläkin ideaa. Otan sanomalehden joka päivä mukaan siltä varalta, että Valo nukahtaa bussissa, jolloin minä vietän päivän spesiaalihetken lukiessani rauhassa. Saattaa kuulostaa arkiselta sen korvaan, jolle joka-aamuinen sanomalehden aukaisu on itsestäänselvyys, mutta minulle se ei ole. Miehelle olen luvannut muistaa pysähtyä halaamaan häntä joka päivä. Väsymyksen ja huolen sekä murheen keskellä toinen unohtuu helposti. Kumppanin läheisyyskin on juhla-asia arjessa, jossa syliä kuormittaa lähes jatkuvasti kotona ollessani pieni 3-vuotias ukkeli.

Useimmiten spesiaalin järjestäminen vaatii hieman. Ei paljoa, mutta vaivannäön vaivan. Spesiaalia voi olla, että keskellä tympeintä keskiviikkoa katan ruokapöytään juhla-astiat ja syömme illallisen niistä. Kevään edetessä se voi olla sitä, että syömme aamiaisen parvekkeella. Esikoinen saa omat voimauttavat hetkensä vähintään kerran viikossa, kun joko mies tai minä järjestämme hänelle jotain kahdenkeskistä. Mennään leffaan, luistelemaan, parkour-halliin... Tekemisvuorot on jaettu joka toinen minulle ja joka toinen miehelle. Ja ne on jaettu siksi, että muutoin ei tule lähdettyä ellei sitä ole erikseen sovittu.

Eilinen sunnuntai oli loistava arjen nostattaja. Heräsimme toki Valon kanssa viideltä (yritin epätoivoisesti kääntää asian positiiviseksi ja ajatella, että tuleepahan vapaapäivään ainakin tunteja, vaikka en kyllä ihan onnistunutkaan vakuuttamaan itseäni). Mutta Valo valitsi aamupäivällä puuhakseen vesileikin ja jaksoi loiskutella vähintään tunnin. Oi sitä riemua ja iloa pikkumiehen silmissä! Iltapäivä oli varattu vertaistuelle. Kävimme näkövammaisten lasten ja heidän vanhempiensa vertaistukitapaamisessa Pitäjänmäessä. Tämä oli ensimmäinen kertamme kyseisen porukan tapaamisissa ja yllätyksekseni törmäsin siellä tuttavaperheeseen vuosien takaa, ajalta, jolloin esikoinen oli pieni. Tuollaiset sattumat ovat minulle henkilökohtaisesti elämän parhautta, kertakaikkiaan koen ja näen niissä sellaisiakin merkityksiä, joita kaikki muut ehkä eivät näe. Samalla nähtiin muitakin rakkaita tuttuja ja ainakin itse sain tapaamisesta valtavasti tsemppiä ja positiivista mieltä arjessa taapertamiseen.

Tämän päivän spesiaalia ei tarvinnut kaukaa etsiä: olemmehan päässeet jakamaan kämpän nimipäiväsankarin kanssa. :)