Normiperjantai

Aina välillä sitä havahtuu miettimään, miten vääristynyttä meidän arjesta on Valon myötä tullut. Kuten esimerkiksi tänään. On ihan normaalia, että meidän perjantai-iltaan kuuluu se, että kun aloitellaan illallista, Valo rupeaa yrjöämään jotain, mikä näyttää epäilyttävästi päiväkotilounaalta. Ja sitten minä vaan rutinoituneesti pidän huolen, että kaikki oksennus päätyy ruokalappuun, josta sen on kätevä siirtää viemäriputkiston kuljetettavaksi. Ja sitten me pyyhitään vähän kuolaa ja rippeitä pois ja aloitetaan illallinen. Ilman, että kukaan on menettänyt ruokahaluaan yrjöepisodin vuoksi. 

Ja sekin on ihan normaalia, että Valo meinaa tukehtua useamman kerran ruokapöydässä ruokaansa ja että poikaparan aivoissa on käynnissä melkoinen sähköinen perjantaidisko. Valon omituisuudet nivoutuvat saumattomasti osaksi sitä ehkä hieman tavanomaisempaa arkea, jossa äiti joutuu vääntämään epäilyttävästi esimurkkuikää kohti hiipivän esikoisensa kanssa siitä, miksi hän ei syö tv:n vaan ruokapöydän ääressä...

Tuli vaan tänään ylläkuvattua eläessäni mieleen, että joku voisi oikeasti saada noista ruokapöydän tapahtumista aikaan tosi dramaattisen facebookpäivityksen tai blogikirjoituksen. Sellaista se nimittäin on välillä, kun lukee normielämästä täältä erityiselämän syövereistä. Ei voi välttyä ajatukselta, että oikeasti, jaksaako noi valittaa tuostakin tai kamoon, miksi toi on huolesta sairas tuollaisen pikkujutun takia, tekee kärpäsestä härkäsen. Ja miten onnellisia suurin osa ihmisistä onkaan, kun heidän murheen ja huolen aiheensa ovat loppupeleissä varsin mitättömiä! Ottaen huomioon, että minäkin voin, kaiken tämän kummallisen elämäni keskellä, olla ihan onnellinen ja tasapainoinen. Ihminen on kummallinen kapistus - sopeutuu varsin helposti vallitseviin olosuhteisiin. Elämä on sellaista, jona sen ottaa vastaan.