Synninpäästö väsyneille äideille (ja iseille)

Let's face it: lapset ovat ärsyttäviä. Kiljuvat niin että tärykalvot vuotavat verta. Kun vedät tuntikausia hautuneen tagine -padan uunista ulos ja orgastisuutta lähentelevä tuoksu täyttää keittiön, ne rupeavat nyrpistelemään nenäänsä ja yökkäilemään. Ja mikä hemmetin vainu niillä on sen suhteen, että juuri kun olet saanut vessat kuurattua, lattiat imuroitua ja teekupposen haudutettua, niin istuttuasi alas ja avattuasi Khaled Hosseinin kirjanmerkin kohdalta, kuuluu makuuhuoneesta iloinen ja käskyttävä ääni, joka kertoo, että kullanmuru on herännyt päiväunilta...

Monesti ärsytyksen hetket ovat niitä hetkiä, jolloin on syystä tai toisesta väsynyt ja stressaantunut. Kun kaipasi hetken syvään hengittelyä ja hiljaisuutta, omaa tilaa, saakin kimppuunsa seuraa ja palvelua janoavat lapsensa. Vatutuskäyrän laskemiseen ei kuitenkaan aina riitä se, että ymmärtää, mistä miehisen ulokkeen kasvaminen otsaan kumpuaa. Siinä se tököttää joka tapauksessa. Vaihtoehtoina on joko vaikuttimensa ymmärtämisestä huolimatta kanavoida osa ärsyynnyksestä lapsiin tai olla aikuinen, nielaista kiukkunsa, ottaa naamalle kestohymy ja nyökkäillä höpötystulvalle tasaisin väliajoin. Molempia vaihtoehtoja on tullut harrastettua.

Valo saa ehkä raivoisimmat olotilat minussa aikaan öisin. Ihan sama herääkö se laulamaan iloisena, karjumaan kurkku suorana vai nitisemään tyytymättömyyttään - pakotettu valvominen keskellä parhainta uniaikaa on syvältä. Puoli tuntia vielä menee. Puolentoistatunnin kohdalla iskee epätoivo. Silloin tulee helposti valittua se ei-niin-aikuinen -polku ärsytyksen tunteiden ilmaisuun.

Valon kanssa turhauttaa muutenkin se, että ongelmat ja rutiinit jatkuvat samanlaisina vuodesta toiseen. Esikoisen kohdalla ne muuttuvat esikoisen kasvaessa. Äitinä oleminen ei helpota, mutta saa erilaisia sävyjä kunakin ikäkautena. Siihen, että vauvat ja pienet lapset kasvavat nopeasti, on olemassa syynsä. Nimittäin kuolaaminen, rattaiden työntely, vaipparalli, syöttämiset, juottamiset, pukemiset, riisumiset, potattamiset ja loputon "ugikuu" -ääntely ovat ihan jees kunhan lapsi kasvaa niistä jossain vaiheessa ulos.

Olen joskus miettinyt, että voisin nauhoittaa päivän puheeni nauhurille ja laittaa pyörimään Valon hoitotilanteissa. Valon hoitamisessa tarvitaan rutiineja ja samana toistuvia juttuja, jotta Valo pysyy niin sanotusti messissä eli ymmärtää, mitä tapahtuu ja hahmottaa päivän kulkua. Mutta äiti-ihmiselle se alkaa olla kolmen ja puolen vuoden jälkeen aika puuduttavaa, ne rutiinit kun eivät ihan kamalasti ole vauva-ajoista muuttuneet.

Saako ärsyttävälle lapselle suuttua? Saako ärsyttävälle monivammaiselle lapselle suuttua? Pakko saada! En suostu uskomaan, että maailmassa olisi yhtään äitiä tai isää, joka ei olisi menettänyt hermoja lapseensa, oli tämä sitten millainen tahansa. Ei kertakaikkiaan voi olla yhtään vanhempaa, joka ei olisi manannut sitä, että on mennyt pyöräyttämään mukulansa maailmaan. Suuttuminen on inhimillistä ja ehkä jopa tervettäkin. Lapselle, olkoon kuinka monivammainen tahansa, on varmaan myös hyvä näyttää, että a) jos olen ärsyttävä, tolla menee hermo ja b) hermo voi toisinaan mennä, mutta siitä pääsee yli, eikä se tarkoita, etteikö minua rakastettaisi.

Tätä mietti tänään iltarutiinien ääressä väsynyt äiti, jonka lapsi osaa hienosti sylkeä epilepsialääkkeet äidin naamalle, mutta joka ei missään nimessä voi sylkeä hammastahnoja lavuaariin, vaan valuttaa ne joka hemmetin ilta suupielestään äidin olkapäälle matkalla sänkyyn nukkumaan.