Eletystä elämästä

Valon kanssa jaettua elämää on takana kohta neljä vuotta. Olen viime aikoina peilaillut paljon tuota aikaa nykyhetkeen miettien, miten se on minuun vaikuttanut. Töihin paluusta on vuosi aikaa. Osa vuosi sitten pelkäämistäni skenaarioista ja ennakkoluuloista päiväkodin suhteen on toteutunut, mutta iloisia yllätyksiäkin on ollut. Vaikka Valon kanssa kotona vietetyt kolme vuotta olivat psyykelle todella raskaat, koska ajatukset pyörivät vain Valossa ja Valon ongelmissa, en vaihtaisi niitä pois mistään hinnasta. Noina vuosina pantiin alulle Valon kommunikointitaidot ja -tyyli ja saimme rauhassa tutustua toisiimme ja luoda arkeen sekä Valon kuntoutukseen toimivia käytäntöjä. Pidän työstäni, mutta myönnän samoin tein, että omaishoitajuuden ja työn tekemisen, vaikka sitten vain kuusituntisten päivien, yhdistäminen vie liikaa voimia. Jaksan, koska on pakko, mutta mietin kokoajan muita ratkaisuja, joilla turvattaisiin meidän perheen toimeentulo ja hyvinvointi. Mikään raollaan oleva ovi ei jää kurkistamatta.

Kun Valo syntyi, unelmia tulevaisuudesta oli paljon. Muistan, kuinka menimme yhdessä ensimmäiseen joulusaunaan. Valo oli silloin kolmeviikkoinen nyytti eikä tietenkään saunonut, mutta yhtäkaikki kiikutimme hänet kylpemään suihkutiloihin. Mietin, kuinka ihmeellistä on, että vuoden päästä Valo on jo puolelta toiselle heiluen joka paikkaan töpöttävä pieni ihminen, joka jakaa jokaisen kohtaamansa ihmeen kanssamme. Olin silloin todella väsynyt, koska Valo nukkui (kappas!) surkeasti ja haaveilin siitä, kuinka vuoden päästä kaikki olisi jo helpompaa ja arki palautunut normaaleihin uomiinsa.

Seuraavan vuoden joulusauna oli kamala. Mieleen tulivat aivan liian kirkkaasti edellisen vuoden toiveet ja unelmat siitä, millainen kyseisen vuoden joulu olisi kenties ollut... Myöhempinä vuosina on ollut helpompaa, haaveet ovat haalistuneet, olen ymmärtänyt olla rakentamatta itselleni uusia haaveita. Ajatus siitä, että olemme joskus saaneet esimerkiksi saunoa miehen kanssa yhdessä esikoisen läträtessä suihkutilan puolella, on jostain toisesta maailmasta. 

En ole nukkunut neljään vuoteen täyttä yötä. Alan alistua siihen, että kun tarpeeksi monta vuotta nukkuu katkonaisia unia, niin siinä vaiheessa kun olisi taas mahdollisuus nukkua yönsä heräämättä kertaakaan, sitä ei ehkä enää osaakaan tehdä. Krooninen väsymys näkyy naamasta. Elämäni ensimmäiset vanhuusrypyt ja juonteet ovat ilmestyneet kasvoilleni Valon syntymän jälkeen. Olen oppinut toimimaan väsyneenä. Tiedän, että silloinkin, kun kroppa sanoo, ettei se enää jaksa mitään, se jaksaa kyllä, kun vain jatkaa tekemistä. 

Neljän vuoden aikana uskoni suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan, erityisesti terveys- ja sosiaalihuoltoon, sekä länsimaiseen lääketieteeseen ovat kokeneet kovia kolhuja. Useita vaikeita pitkäaikaissairauksia sairastavaa lastani ei ole käytännössä pystytty auttamaan lainkaan. Hänelle kyllä määrätään runsaasti lääkkeitä, mutta ne eivät toimi, eikä kukaan perustele, miksi niitä pitää siitä huolimatta syöttää. Laissa ja juhlapuheissa luvatut edut ja tukitoimet tuntuvat kuuluvan lähinnä niille, jotka jaksavat pitää tarpeeksi kovaa meteliä itsestään sekä selvittää, mitkä etuudet heille kuuluvat. Kaiken tuloksena minusta on tullut hyvin kyyninen virkamiehiä ja -naisia kohtaan. En muista ikinä lähteneeni sairaalasta tai terveyskeskuksesta Valon kanssa hyvillä mielin, joten onko ihme, että näen nykyään punaista lähinnä joka kerta kun joudun niihin paikkoihin Valon vuoksi menemään. Olen tullut epäluuloiseksi monia kohtaamiani työntekijöitä kohtaan, koska tiedän, että he kyllä lupaavat hoitaa kaikenlaista, mutta joudun kuitenkin soittamaan perään ja muistuttamaan siitä, mitä he ovat luvanneet. Todennäköisesti useamman kerran.

Minusta on tullut tietyllä tapaa kova. Uskallan avata suutani suuremmin ja kovempaan ääneen. Annan hyvin suoraa palautetta. Toisaalla Valo on opettanut minulle paljon siitä, mitä on ihmisyys, inhimillisyys ja suvaitsevaisuus. Valon myötä olen oppinut, mitä todella tarkoittaa olla vanhempi. Sillä hetkellä kun aloittaa uuden elämän kypsyttelyn mahassaan, sitoutuu siihen, että tulee sieltä millainen tyyppi tahansa, minkälaisten ongelmien kanssa tahansa, hänet täytyy ottaa vastaan, rakastaa ja pitää hänestä huolta. Vanhemmuus ei ole kiva lifestylejuttu eikä nukkeleikki.

Minusta on tullut myös tosi vahva. Kun niin päätän, ylitseni ei kävele kukaan. Tiedän, että kun lapseni on tukehtumaisillaan oksennukseensa ja hänen huulensa sinertävät, pysyn itse rauhallisena ja osaan tarvittaessa antaa elvytystä. Kun lapseni nukahtaa kummallisen syvään uneen, josta hän ei meinaa herätä, luotan kykyyni arvioida tilannetta itse ennen kuin lähden sinne sairaalaan, jota kohtaan tunnen syvää antipatiaa, keskustelemaan läääkäreiden kanssa siitä, onko lapseni tarpeeksi arvokas elvytettäväksi mahdollisen elvytystilanteen tullessa eteen.

Elämänkatsomukselliset asiat ovat tietysti nousseet vahvasti esille, vaikka olen muutoinkin pohtinut niitä nuorena ja aikuisiällä paljon. Ajattelen tulevaisuutta hyvin vähän. Ehkä siksi, että siellä on liikaa pelottavia mörköjä. Toisaalla koen vahvasti, että ei tarvitsekaan. Kuten eräs suomalainen reggaeartisti on runoillut: "Huominen on sana vain, sitä luvattu ei kenellekään, vain tämän päivän sain." Elämän elävä todellisuus on juuri tässä hetkessä. Se on kaikki mitä on. Jos teen tästä hetkestä hyvän, niin kaikella muulla on loppujen lopuksi hyvin  vähän väliä.